Syystöitä ja jumivia takareisiä

Ai niin, olikos mulla joku blogikin...? Ahem... joo. Taas näyttää toteutuvan kauniisti tämä sama jokavuotinen kuvio: keväällä puhkun intoa sata lasissa, kesäkuussa kuvaan tänne minikokoisia taimivauvoja joka toinen päivä edestä ja takaa, mutta heinäkuussa kun kaikki kasvaa omalla painollaan alkaa puutarhainnostus hiipua. Elokuussa ei oikeastaan mitään tekemistä kuin ihailla ja mussuttaa satoa - ja laiminlyödä blogia.

No niin, mutta nyt kun on aika taas tehdä puutarhan syystyöt ja laittaa piha talvikuntoon, toimerrun myös päivittämään.

Tämä viikonloppu on varmaan monessa muussakin puutarhassa vietetty ihanassa auringonpaisteessa ja parinkymmenen asteen lämmössä syystöissä.

Lauantaina minun oli tarkoitus istuttaa jo viikko sitten ostetut 110 kukaksipulia (40 vaaleanpunaista tulppaania, 10 valkoista hyasinttia ja 60 vaaleanpunaista oregoninlaukkaa). Kuulostaa simppeliltä ja nopealta, sen kun vain ripottelee sipulit maahan ja pistelee ne istutuslapiolla tai -puikolla mullan alle.

Meidän tapauksessa ennen kuin tähän itse asiaan päästiin, meni reilu parituntinen hikisissä hommissa. Kaivoin kirsikka- ja päärynäpuiden ympärille jätetyt istutusalueet isommiksi (kaksi kottikärryllistä hiekkaa, soraa, kiviä, savea, ruohotuppaita ja rikkaruohoja) ja reunustin ne vanhoilla tiilillä.

 Kirsikkapuun lähtötilanne oli tämä:                                                      

Lopputulos:

Tokihan nuo sipulit siitä vielä maahan tuikkasin. Mutta huomattavasti isompi multa-alue ja tiilireunus vihdoinkin. Päärynäpuu sai myös omansa, johan se on sitä puolitoista vuotta odottanut. Olen tyytyväinen.

Sunnuntaina kävin kasvulaatikoiden kimppuun. Riivin yksivuotiset kasvit juurineen, möyhensin multaa, yritin noukkia sieltä seasta mahdollisimman paljon juuria ja rikkaruohoja pois ja lopuksi kalkitsin ja vielä kerran käänsin maan. Puuh.

Vielä jäi mansikkapenkki ja kaksi kesannolla ollutta laatikkoa hoitamatta. Toivottavasti nämä ihanan kesäiset kelit jatkuvat, etten saa sateesta ja kylmyydestä tekosyitä jättää hommia kevääseen. Olisihan tässä vielä vaikka kuinka monta muutakin kohdettaa talviteloille laittoa vailla!

Tämän viikonlopun multaterapia oli aivan ihanaa. Sormet on ikilikaiset kynsiharjalla hinkkaamisesta huolimatta, selkää kolottaa ja takareidet huutaa hoosiannaa kyykistelystä - silti väsyneen mutta onnellisen puutarhurin virne on leveä.

Non-postaus

En tainnut vielä postata ihqutuskuvaa päärynäpuusta!

Oisko ollut viikko? kaksi? sitten nuorempi muksu juoksi pihalta sisää huutaen hegästyneenä: "Äiti, äiti, sun päärynäpuu kukkii!". Ja se onkin kukkinut kauan ja runsaasti. Bonuksena päärynäpuun ympärille putkahti yhtäaikaa kukkimaan valtavasti ihania tulppaaneita.

Sammalleimu hehkuu kauneimmillaan juuri nyt.

Viikonloppuna jatkoin laiskottelua rikkaruohojen keskellä, sananmukaisesti. Kannoin viltin, runsaan brunssin ja dekkarin pihapihlajien varjoon. Parhautta!

Nyt lähden nostelemaan taimilaatikoita sisään, kesä meni jo ja nyt on luvattu muutama päivä hrrr alle kymmen astetta päivälämpöä, yöllä taitaa tullaa hallaa. Missähän meidän hallaharsot on? Voisin yrittää pelastaa mansikankukat.

Tällainen ei-mulla-mitään-asiaa-,tai-siis-ainakaan-sellaista-että-olisin-muistanut-ottaa-kuvia -postaus tällä kertaa. Uups.

Uusi kevät, uusi into

Täällä taas!

Uusi kevät ja uusi into päällä, täällä aletaan kuulkaas luomaan taas sitä rehevää unelmien puutarhaa pala sieltä ja toinen täältä, nurkka kerrallaan. *verryttelee multasormia*

Joo, mutta ennen uusia haasteita kohti ryntäämistä tehdäänpä pieni tilannekatsaus. Mitäs tuonne puutarhaan nyt kuuluu?

Maaliskuun lopulla oli jo muutamia ihanan lämpimiä päiviä, jolloin riehaannuin aloittelemaan perennapenkin ruoppauksella. Se ja terassin edessä oleva penkki saivat siivouksen jälkeen kuorikatetta niskaansa. Jospas tänä kesänä säästyisin siis hirveiltä rikkaruohosulkeisilta.

Värinä näissä on antiikinpunainen, jota en olisi kyllä itse ehkä valinnut, mutta tulipahan käytettyä kun anoppi oli lahjoittanut meille kaksi säkkiä sellaista.

 Maaliskuun viimeisenä päivänä kärhöt näyttivät lähinnä ruosteiselta piikkilankavyyhdiltä.

Huhtikuun viimeisen päivän tilanne antoi jo toivoa:
täältä tullaan!

Jahka tämä räntä tästä taas sulaa ja lämpimät päivät palaavat, niin kyllä mä alan uskoa että kesää kohti mennään. Tervetuloa mukaan - luvassa tänäkin vuonna innokasta mutta laiskanpulskeaa säätämistä puutarhassa.

Ai niin, oliko mulla joku blogi?

Tai jotain puutarhantynkääkin?

Kesäkuu oli ja meni, tänään ollaan jo heinäkuussa enkä ole juurikaan jaksanut tai ehtinyt panostaa ulkohommiin tänä kesänä.

Aloitin kuukausi sitten uudessa työpaikassa, jonka työajat ovat säännölliset (huraa!) mutta minulle aivan jotain uutta ja selvästikin hankalasti omaksuttavaa. Että ihan kahdeksaksi pitäisi töihin ehtiä, ihan joka päivä - eksoottista! Olen asettanut itselleni nukkumaanmenoajan puoli yhdeksitoista arkisin, mutta aika harvoin maltan vielä silloin petiin. Myöhäisempi kukkuminen kostautuu sitten hirmuisena väsynä, joka taas näkyy pihan ja kodin hunninkokertoimissa.

Olen tehnyt niin minimaalisen vähän mitään varsinaista puutarhatöitä, että on tuntunut ihan turhalta tulla niistä vähistä tänne kertomaan. Sitten kun on hetken täältä pois, kynnys postailla nousee.
Nyt yritän kuitenkin kunnostautua edes kirjoittelussa, suuret puutarhaurotyöt on armollisesti päätetty siirtää myöhemmäksi. Ovathan ne kevät ja kesä ensivuonnakin... Nyt yritän päivittää pihakuulumiset, ne pienetkin, jotta ensi vuonna voin sitten hymyillen todeta että "voi tuon minä tein tänä vuonna paremmin", eikös juu. Mistähän sitä aloittaisi?

Terassin vieressä olevan tulppaanipenkki, jonka oranssit kukat saivat verenpaineeni nousemaan, yllätti sittenkin iloisesti:
sieltä nousi toinen aalto tulppaaneja oranssien lakastuttua, tällä kertaa niitä kaivattuja vaaleanpunaisia ja valkoisia. Seassa oli jopa muutama tummanviolettikin, olihan se värisekoituspussi. Nämä olivat selvästi eri "rotuisia" kuin pienet ja matalat oranssit, sillä varret hujahtivat puolimetrisiksi ja kukatkin olivat näyttävän kokoisia.

Tulppaanien seassa kasvoi Sorbet-pionikin kohisten korkeutta, noin puolimetriseksi. Jestas sitä riemua, kun huomasin sen tehneen ensimmäiset nuppunsa ikinä!

Ja jopa kuusi nuppua heti ensimmäisellä kerralla!
Seurasin päivittäin nuppujen tilannetta, ja vihdoin, juhannusaattona, ensimmäinen kukka avautui paljastaen yllätyksen:

Kaksivärinen!

Koko penkki komeudessaan.

Pieni ja vaatimaton se on naapureiden muhkeisiin, kukkia ryöppyäviin pionimeriin verrattuna, mutta oma ja ihana kuitenkin.

Pihan perän kolme Sarah Bernhardia eivät tehneet tänä vuonna nuppuja ollenkaan. Eivätkä ole juuri kasvaneet viime vuodesta. Mikähän ne on suututtanut?



Noin, siinähän sitä tuli jo jotain. Huomenna muistellaan lisää.

You must be kidding me!

 Keittiön ikkunan alla, siinä terassin edessä. Se saamarin kukkapenkki. Josta kaivelin viime syksynä ne oranssit tulppaanit pois. Johon istutun monta pussia vaalenpunaisia, pinkkejä ja vähän valkoisiakin tulppaaneita. Niin mitä sieltä nyt puskee? No oransseja tulppaaneja. Are you ******* kidding me???

Pakko kai ottaa huumorilla, muuten repeää pää. Jospa nämä kaksi ensimmäistä joista värin jo näkee olisivat jääneet huomaamatta poisto-operaatiossa. Jospa kaikki loput olisikin lopulta toivotun värisiä. Jooko.

Vertailun vuoksi terassin edestä omenapuun ympärille siirretyt, kukkaan jo puhjenneet mutta ylenkatsotut oranssit tulppaanit. Jep, samalta näyttävät.

Omenapuun katveessa

Omppupuu sai taas uusia lajikkeita. Ystävämme, omenapuista innostunut Olli kävi ja vartti puuhumme pari uutta oksaa. Lajikkeet ei edelleenkään jääneet mieleen, mutta eipä sillä niin väliäkään. Ihana silti! Nyt puussa taitaa olla viittä (vai kuutta?) lajiketta. Aika villiähän se on, että noita voi yhdistellä melkein miten vain.

Viime vuonna omenasato jäi odotettua pienemmäksi, noin kouralliseeen pieniä omppusia. Toivotaan tänä vuonna parempaa onnea.

Kuvassa on yksi uusista oksista, jonka Olli liitti tuollaisella pehmeällä, venyvällä erikoisteipillä. Lisäksi näkyy pyykkipoika, jonka omenaeksperttimme on asentanut oksaa taivuttamaan. On se onni, että kavereista löytyy tuollaisia puoliammattilaisia.

Tein minä itsekin jotain. Sain vihdoin reunustettua omenapuuta ympäröivän istutusalueen, jee! Puun juurella on syksyllä keittiön ikkunan alta kukkapenkistä siirretyt väärän väriset tulppaanit, joiden kukkimista vielä odotellaan tänä keväänä. Nyt siellä on kukkinut ja lakastunutkin jo muutama valkoinen lumikello, joita en ollenkaan muista hankkineeni.

Naapurin isäntä sponsoroi taas vanhat tiilet, kuten aikasempiinkin tiiliaskasteluihini ja naapurin tyttö autteli möyhennystyössä.

Ennen:

 Jälkeen:

Maa on tuossa, kuten koko tontilla, tosi kovaa ja kivikkoista. Heti huomasi kun lapio lipsahti juuripaakulle kaivetun ja ostomullalla täytetyn istutuskuopan ulkopuolelle. Yritin saada tiilet upotettua maahan joten kuten symmetrisesti, joten välillä piti kaivaa tosissaan sitä kivimurskaakin. Vähän näyttäisi vieläkin kaipaavan korjailua tuo ympyrä, mutta hoidetaan se myöhemmin. Kipeä polveni ärhentelee jo nyt, vaikka koitin säästää sitä istumalla maassa jalka suorana sojottaen. Kyykkimisestä ei tule mitään, vähän huolestuttaa miten tulevista istutushommista selvitään tänä keväänä.

Mutta sivupoluilta takaisin aiheeseen eli upeaan tiilireunukseen: mielestäni siitä tuli hieno! Nyt kelpaa ajella nurmikkoa eikä tarvitse pelätä parturoivansa samalla monivuotisia sipulikukkia tai vahingoittavansa omppupuuta.

Tulppaanipenkki, vihdoinkin

Toteutin viime viikolla hirmuisen uhkaukseni: kaivoin terassin edessä kasvaneet _väärän väriset_ tulppaanisipulit maasta ja istutin tilalle uusia, piNkkejä!

Koko kukintakauden harmitti ja ärsyttii niin paljon katsella kukkia jotka eivät olleet ihan sitä mitä piti, että tämä patalaiska puutarhuri ryhtyi noinkin hölmöön urakkaan. Oli nimittäin aikamoinen. Varsinkin, kun "kukkapenkki" ei ollut mikään kunnon penkki rajatulla alueella. Onneksi kasvit ja kesäiset kitkemiset olivat pehmentäneet ja möyhentäneet maata. Oli kohtalaisen helppoa käännellä maata ja nyppiä rikkaruohot pois. Hankalampaa oli löytää kaikki (?) sipulit epämääräiseltä alueelta pionin ympäriltä. Pesuvadillinen löytyi, tiedä sitten paljonko jäi maahan. En sentään siiviöinyt multaa, kunhan vain haroin lapiolla, istutuslapiolla ja käsin. Melkein kaikki olivat tuottaneet jo sivusipuleitakin. Ensi vuonna saadaan niistä entistäkin runsaampi kukkaloisto. Kivaa!

Istutin uudet sipulit ja rajasin penkin vanhoilla tiiliskivillä - vihdoinkin. Siitä tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin.

Vasemmalla on yhden tiilen kolo, koska juuri siinä välissä on pikkusydän. Katsotaan, siirretäänkö häntäkin, vain elämmekö epätäydellisen ympyrän kanssa. Jotenkin veikkaan jälkimmäistä...

Niin, ja ne vanhat. Niiden loppusijoituskohde on vielä päättämättä. Luultavasti osa omenapuun ympärille, osalle pitää keksia jokin muu paikka.

Before - after

Ei oo kuulkaas puuhattu Puuhapihalla lähipäivinä. Elämä hei hulinata ja isoa multakuormaakin edelleen odotellaan.

Kameran laturi pysyttelee myös edelleen piilossa, mutta tänään räpsäsin kännykameralla kuvan siitä tulppaanipenkistä  jonka kitkin sunnuntaina. Oli pakko ottaa todistusaineistoa, on se _joskus_ ainakin ollut hyvässä kunnossa  ennen kuin voikukat valtaa sen taas kokonaan. Joten here comes, sorry olematon kuvanlaatu:

BEFORE: Löydätkö kuvasta kukkapenkin?

 AFTER: Tulppaanin kukat lakastuneet, mutta jättilaukat (?) availevat kukkiaan.

Nyt muuten ymmärrän, miksi se kukkapenkin perustaminen kannattaisi vähän perinpohjaisemmalla metodilla kuin "kaivetaan kuoppa nurmikkoon ja humps multaa ja kukka perään".

Ajattelin reunustaa tämän penkin vanhoilla tiiliskivillä. Tiedän, alusta on nyt täynnä rikkaruohojen juurikasvua, mutta jospa siitäkin selvitään. Seuraava kitkemisurakka voi kuitenkin olla jo vähän iisimpi. Ainakin jos sen aloittaisi ennen kuin koko penkki kasvaa pelkkää voikukkaa.

Tuolla keskellä on muuten myös pioni, viime kesänä istutettu Sarah Bernhard Sorbet. Ihan tiitteränä se sieltä näyttää kasvavan. Toivottavasti ei menisi kovin montaa vuotta ennen kuin se jo kukkisikin.

 Tältä näyttää viikko sitten leikattu nurmikko:

Oh dear. No jospa sitä toimerruttaisiin taas viikonloppuna taistoon voikukkia vastaan.

G R I

Au.

Diagnoosi: semipaha G R I (Gardening Related Injury)

Selite: oikean käden etusormi kosketusarka, nyhdetty liikaa sen vipuvoimaan luottaen. Auringon polttama niska.

Tapahtuman kulku: yksi tulppaanipenkki, kaksi siideriä, kolme tuntia meditatiivista kitkemistä.

Hoito: popcornia, kuohuviiniä ja sing-a-long:ia akustisen kitaran säestyksellä ilta-auringossa. Arnicavoidetta.

Kameran laturi sen verran hyvässä tallessa, ettei kuvia tänään. Before-kuva saatiin, toivottavasti laturi löytyy niin saadaan myös after.

Värillä ei ole väliä, kunhan se on vaaleanpunaista

Olen ajatellut että voin vapaasti roiskia kasveja sinne tänne ja kokeilla vähän sitä sun tätä, mutta kokonaisuus pysyisi jotenkin hallussa jos värimaailma kuitenkin olisi rajattu. Niinpä olen valinnut pihaan tulevien kukkien ja kasvien väreiksi vaaleanpunaisen, valkoisen ja vihreän eri sävyt. Ja violettihan on toki vaaleanpunaisen sävy, eikä tämäkään ole ihan ainoa poikkeus. Mutta siis noin niin kuin periaatteellisena nyrkkisääntönä koitan toteuttaa.

Eikä se ole niin tarkkaa tai nokonuukaa. Sehän tässä  juuri oli ajatuksena, että rennolla otteella ja ilman stressiä laitellaan tätä pihaa. Paitsi että nyt kyllä on, heti tuli tälle keväälle kauhea moka ja itkun aihe ja harmitus:

Syksyllä istuttamani sipulikukkapenkin tulppaanien piti olla hennon vaaleanpunaisia, mutta nämähän ovat korallinpunaisia, suorastaan oranssin sävyisiä.

Kun nämä tulppaanit vastoin odotuksiani selvisivät pakkastalvesta ja salakavalasti väijyvistä myyristä ja nousivat terhakkaina pintaan keväällä, röyhistelin rintaani tyytyväisenä. Sitten kun tulppaanien nuput alkoivat hiukan raottua ja väri pilkisteli sieltä täältä, kiertelin ja kaartelin penkin ympäri uskotellen itselleni että väri "vain näyttää" nyt siltä, ja sitten kun kukat puhkeavat väri olisi taatusti se oikea, kaunis vaalenpunainen.
Ja kun kukat olivat sitten erään työpäiväni aikana räjähtäneet auki, olin purskahtaa itkuun ne illalla ikkunasta nähdessäni. Yhyy, nehän on oransseja! Teki mieli repiä kukkia nyrkkeihin, ajaa suorinta reittiä 30 kilometriä puutarhakauppaan ja tivata joltain myyjärukalta itkupotkuraivarin partaalla mitä tämä oikein tarkoittaa. En tietenkään tehnyt niin, vaan pyysin kommentteja väristä mieheltä ja naapurin rouvalta. -Juu, ihania ovat, tosi kauniin oransseja. Kiitos, tätä juuri en halunnut kuulla. Ärf!

En mitään muuta niin inhoa kukkien väreissä kuin oranssia. Tai no en ehkä ihan inhoa, mutta en kuitenkaan pidä. Minulla on ihan lämmin suhtautuminen esimerkiksi oransseihin krassin kukkiin, tai jopa oransseihin gerberoihin. Mutta tulppaanit, ei. Ruusut, liljat tai muut leikkokukat, eieiei oranssina. Aivan puistattaa, uh. Ehkä eniten epäpitämäni oranssi kukka on perinteisten kesäkukkapenkkien vakiokasvi, samettikukka. Se ja hopealehti ovat ehdottomasti inhokkikukkieni ykköset. En osaa selittää miksi, mutta oranssi samettikukka personoituu mielessäni ilkeäksi. Keltainen sisarlajikkeensa ei puolestaan nostata mitään traumaattisia mielleyhtymiä, vaan on ihan nätti ja jees, mitä nyt muistuttaa ilkeän sisarensa olemassaolosta ja jää siksi ostamatta minun kukkapenkkiini.

No, siinä se oranssi tulppaanipenkki nyt edelleen on, keittiöni ikkunan alla, päivittäin silmissäni ja harmittamassa. Joka kertaa kun näen ne, koitan pää kallellaan arvioida, onko ne sittenkään ihan niiiiiiin pahasti oransseja kuin muistelin.... ja on ne. Olkoot sitten. Ainakin tämän kesän. Voi olla, että syksyllä tongin sipulit ylös, keksin niille jonkun toisen paikan tai annan jollekin joka osaa väriä arvostaa, ja istutan tilalle kauniita, hennon vaaleanpunaisia tulppaaneita. Ehkä sekaan jopa muutamia sähäkän pinkkejäkin,  jos oikein villiksi heittäydyn!

Tästä se taas lähtee

Koko keväänä en juuri käynyt takapihalla, ei muka ollut aikaa. Oli kylmää ja kiirettä ja mitä kaikkea. Hieman taas, itselleni varsin ominaisesti myöhästyin keväthommista, mutta ei kai kaikkea ole vielä menetetty.

Toukokuun alussa kävin vihdoin tutkimassa tilukset ja kasvien tilanteet. Viskoin puutarhakalkkia (joo, vähän myöhässä mutta ei kai se niin tarkkaa voi olla?) kasvien juurille ja oikeastaan koko nurmikolle, joka pukkaa paikoitellen sammalta kiitettävästi. Sen tiedän jo, että sammal indikoi liian hapanta maata, joka tarvitsee kalkitusta.

Kurkin kasvien alkuja ja silmuja, kyllä siellä oli ainakin pioneissa, perennapenkeissä, marjapuskissa ja kärhöissä kovasti silmuja puskemassa. Syksyllä istuttamani sipulikukkien penkki puski vartta reippaasti ja sen vieressä oleva puska näytti myös kotiutueen hyvin. Sain viime kesänä ystävältä puskan jotain vaaleanpunaista perennaa, ei voi muistaa mitä. Voisikohan olla pikku(särkynyttä)sydäntä?

Kuvassa kolme Sarah Bernard-pionia, jotka istutettu viime kesänä. Oikean puoleisin vaikutti kuolleelta, ainkaan siinä ei vielä näkynyt versoja kuten kahdessa muussa. Toivotaan kuienkin että sekin sieltä jaksaisi lähtä vielä kasvamaan. (Keskellä möykky rikkaruohoja, hmmm, sorry)
Ja kyllä, näinkin hienosti ne on istutettu, nurmikkoon kaivettu kuopat taimille ja that's it. Ei kunnon penkkiä saati rajauksia. Katsotaan, jos ehdin ja jaksan sellaiset vielä joskus näille (ja muille) järkätä.

Kasvulaatikot oli kyllä surullinen näky: rikkaruohoja, soraa ja hiekkaa pinnat täynnä. Viime vuonna niihin ostamani multa oli tosi huonoa, ei lähellekään pussimullan tasoista kuohkeaa ja mustaa multaa. Olen kai vähän kermapylly kun ajattelen että sellaista puutarhamullan kuuluisi olla. Vai olenko?
Harmitti ihan hirveästi, kun mies toi peräkärryllisen sitä kuivaa kökköä kotiin. No nytpä tiedämme ainakin mistä ei kannata ostaa "hyvää puutarhamultaa". Yritin parannella sitä kompostista tyhjennetyllä matskulla, mutta kyllä sekin oli mielestäni liian kuivaa, sillä sieltä erottui selvästi vielä puutarhajätettä kuten oksan paloja ja käpyjä ja kesäkukkien juuria.

Kitkin helatorstainan kasvulaatikoiden pinnan rikkaruohoista ja hälytin miehen apuun. Hän lapioi laatikosta puolet pois ja lisäsimme lopun sekaan 150 litraa ostomultaa säkeistä, jotka sattui kotoa löytymään viime kesän jäljiltä.

Muokkasin multaan kaksi kohopenkkiä ja istutin niihin mansikan taimia.Ihka ensimmäisen mansikkamaani ikinä! Olen joskus aikoinaan auttanut tätiäni mansikkamaan muokkauksessa ja sillä asiantuntijuudella mentiin. Katoin kohopenkit mustalla jätesäkillä, tein siihen reijät taimille ja asettelin laudat painoiksi reunoille ja keskelle. Huh, Viherpeukalon taimien mukana lähettämässä istutusoppaassa peloteltiin oikean istutussyvyyden tärkeydellä, mutta en antanut sen säikyttää itseäni vaan tökin taimet silmämääräisesti "sopivaan" syvyyteen. Nyt toivotaan parasta ja mielellään myös makeita mansikoita pitkin kesää.

Kaikkia neljää laatikkoa ei vielä pystytty uudistamaan vaan kolme jäi odottamaan kunnon multaa. Niihin istutellaan sitten myöhemmin ainakin papuja, kesäkurpitsaa ja salaatteja.
Yksi laatikoista aiheuttaa hieman päänvaivaa. Siinä on monivuotisia kasveja (ruohosipuli ja joku yritti, öh, muistaakseni rosmariini, sekä maa-artisokkaa (hmmm, muistelisin ainankin että ne oli juuri tässä laatikossa, mutta varmaksi en uskalla vannoa). Lisäksi samaan laatikkoon tuli tökättyä syksyllä talvivalkosipulia, jota sain naapurin isännältä. Hienosti näyttää valkosipulit lähteneen kasvuun, jes!

Mutta siis, tähän tuskin tullaan vaihtamaan multia. Lohdullistahan se on, että näyttävät viihtyvän ja kasvavan myös tuossa moskassa.