Pienet tassut puutarhassa

Meillä on perheessä kaksi kissaa, jotka ovat tähän asti viettäneet laiskanpulskeaa sisäkissän elämää. Eilen nämä rakkaat pääsivät vihdoinkin ulos seikkailemaan. Nyt oli kaikki valmista tähän suureen muutokseen: oli rokotukset ja leikkaamiset kunnossa, oli harjoiteltu ulkoilua valjaissa ja säikytelty autolla jotta osaisivat pelätä ja kiertää ne tulevaisuusessa kaukaa. Ja sitten se kaikista vaikein, se isoin kynnys minkä takia meidän mussukat eivät ole aikaisemmin päässeet pihalle, eli meidän ihmisten huoli että kisuille sattuisi jotain. Mieheni olisi halunnut pitää kissat sisällä turvassa ja lapset ovat itkeneet jo muutamatkin itkut murehtiessaan mitä kaikkea kamalaa kissoille voi sattua. Siispä minulle, joka olen aivan yhtä huolissani, jää epäkiitollinen rooli olla se joka tokaisee kerta kerran jälkeen reippaasti mutta hieman viileästi että kyllä kaikki hyvin mene.

Voi, sitä nyt toivotaan! Sinne ne kisulit lähtivät, suureen maailmaan. Oman pihan rajat eivät taida riittää, reviiriä on levitettävä ja suunnattava viiksikarvat kohti kissamaisia seikkailuja. On tutustuttava kaikkiin naapuruston kissoihin ja löydettävä mielenkiinoisimmat polut aluskasvillisuuden seasta.
Muun perheen on nyt vain seurattava vieressä sydän hieman syrjällään tätä tutustumista ja opittava elämään tämän pienen, kalvavan huolen kanssa. Ja oppiihan sitä, sen olen huomannut pienten koululaisten äitinä, kun olen sopeutunut siihenkin että lapset kulkevat itsenäisesti koulumatkat mutkaisen kylätien onnettoman kapealla pientareella.

Toisaalta, huolta tasapainottaa hauskuus seurata kissojen riemua uusien asioiden edessä. Kisut ovat parin päivän aikana jo ottaneet pihaa haltuun kiitettävästi. On kiivetty puihin, on jääty klassisesti naukumaan hädissään "en osaa tulla täätä alas apua!" kunnes suurten maanittelujen jälkeen tultu alas oksalta oksalle hyvin epäsulavasti mahalleen mätkähdellen. Terassi on todettu mukavan lämpimäksi torkkupaikaksi ja kesäkurpitsojen kasvulaatikko mainioksi näköalapaikaksi asettua seuraamaan lasten trampoliinitouhuja. Perhosia ja muurahaisia jahdataan villisti ja heinänkorsia natustellaan silmät nautinnollisesti viiruina. Urheat tulokkaat ovat jopa ottaneet kontaktia naapurin koiranpentuun ja jo ainakin kahteen lähitalon kissaan.

Olen pariinkin otteeseen pysähtynyt kesken touhujeni katselemaan pihalla juoksevaa/hyppivää/kävelevää/patsastelevaa kissaa ja huomannut ajattelevani, että nyt pihani on täydellinen. Siellä on ollut kissan kokoinen aukko, mutta nyt palaset ovat loksahtaneet vaimeasti naksahtaen paikoilleen. Pihapiirissä tassutteleva kissa on ihana näky!

PS: Koirista kertovia kylttejä on paljon erilaisia: pelottamaan, varoittamaan tai huvittamaan tarkoitettuja. Mutta mistä saisi kyltin, jossa kerrottaisiin tämän pihan olevan kissan valtakunta?

Savottaa kerrakseen

Aloitimme puusavotan.

Joku muu on toki kaatanut ja pilkkonut nämä puut, ja sitten vielä rojauttanut ne tuohon portin ulkopuolelle. Nyt vaan kärräillään näitä sisään saunalle.
Kuvakulma on sivusta ja kasa näyttää sievältä ja kapoiselta, mutta todellisuudessa se on naisen korkuinen ja aika naisellisen leveäkin. Puita on puolikas kuorma-auton lavallinen. En taida paljoa valehdella, jos muistelen miehen maininneet että noin seitsemän mottia.
Mies juoksutti puita saunalle kottikärryillä ja minä ladoin pinoa tänään tunnin verran, ja kasasta on vielä ainakin 3/4 ulkona. Siis tuolla sateen ja ukkosen armoilla. Onneksi sentään pressun alla.

Mutta on siinä sitten puuhaa vielä pariksi päiväksi lisää.

Onnea on...

 ...omalta pihalta poimittu luonnonkukkakimppu.
Esimerkiksi saunakukkaa, punaista apilaa, siankärsämöä ja ohdaketta.

... pitkän pöydän ympärille kokoontuneet ystävät.
Naurua ja kaatuneita mehulaseja. Muksut keksivät yhteistä tekemistä tunnista toiseen, miehet ottavat mittaa toisistaan tenniskentällä, rouvat siemailevat kuohuviiniä saman viltin alla varpaitaan lämmitellen.

...tuliaisia kasvimaalta. Salaattia, herneitä, ruusuja. 

... kesäillat, jolloin ei tahdota mennä sisälle ollenkaan. Likaisia varpaita, hikisiä lapsia, vilttejä ja kynttilöitä terassilla.

...kesäloma. Ei haittaa, vaikka suunnitelmat muuttuvat ja aikataulut venähtävät. Grillijuhlat saattavat jatkua yökyläilyksi ja seuraavan aamun raukeaksi brunssiksi.

Sit mie haluun...

...kasvihuoneen.

Ajatus kasvihuoneesta ei jätä minua rauhaan. Vierailin kaverin kasvihuoneessa muutama viikko sitten, ja olen sen jälkeen unelmoinut omasta lasitalosta unissani ja hereillä ollessani.
Muistelen kostean lämmintä sisäilmaa, jossa kasvit kasvavat melkein silmissä. Mittailen pihaamme arvioivin silmin, suunnittelen minne sen saisi tänne mahtumaan. Haaveilen ja huokailen - taisin saada vakavan puoleisen kasvihuonekuumeen, o-ou. Minäkin haluan! Haluan kasvihuoneen! Nyt heti!

Mieheni on joskus aikaisemmin ehdottanut meille kasvihuoneen rakentamista, mutta olen tyrmännyt sen aivan turhana. Mitä me muka sellaisella tekisimme, eihän me osata mitään kasvattaa ja kauhea vaivakin siitä varmaan olisi, niin ja onhan se kauhean ruma hökötys pihan perukoilla. Siis häh? Oikeasti, juuri noin olen ajatellut ja möläyttänyt vain muutama vuosi sitten.
Nyt pyörrän kaikki puheeni ja olen vakuuttunut, että me nimenomaan tarvitsemme kasvihuoneen, se helpottaisi niin paljon puutarhahommia: antaisi lisää kasvukautta sekä kevääseen että syksyyn ja buustaisi sadon määrän uusille kierroksille.

Ja kuinka kauniita kasvihuoneet ovatkaan! Sehän on pihan kaunistus, jos ei nyt keskipiste niin kuitenkin näyttävä kuningatar. Onhan tuulessa lepattava, liian löysästi sumeasta rakennusmuovista kyhätty "kasvihuone" aika originellin näköinen ja vähän hökötyskin, mutta nyt ottaisin jopa sellaisen ilomielin.

Mutta. Se, mitä oikeasti havittelen pihallemme, on jotain tällaista:

Kuvat googlattu sanoilla kasvihuone ja växthus.

Blogissa Kaunis pieni elämä on myös rakennettu kaunis kasvihuone vanhoista ikkunoista. Siitä en kopsinut kuvia tänne, mutta kehoitan kurkkaamaan (blogin oikeassa reunassa aihehaku, josta saa valita suoraan seitsemän postausta joissa kasvihuone vilahtaa) jos aihe kiinnostaa. Tuolla kasvihuone on ehkä enemmän seurustelupaikka kuin kasvien valtakuntaa, vaikka sielläkin kasvatetaan ruukuissa mm tomaatteja.

Itse haluaisin kasvihuoneeseen kiinteät kasvulaatikot, tilaa ruukkukasveille ja istutuspöydälle. Tietenkin tilaa olisi hyvä jäädä myös oleskelulle, mutta isommin sitä ei sinne tarvita koska meillä on suuri katettu terassi.

Tästä siis haaveillaan. Mieskin on ihan myöntyväinen, vaikka toppuutteleekin ettei tämä ole ihan hetkessä valmis. Ei tietenkään, mutta ehkä jo ensi kesänä? Tämän kesän sisäremppaprojekti on juuri pahimmoilleen kesken, mutta kunhan saamme sen valmiiksi, tässä on koko tuleva talvi aikaa haaveilla, suunnitella ja piirrellä ruutupaperille. Puhumattakaan materiaalein kasaamisesta, jos ja kun nyt todellakin ryhdymme kierrätysmatskuista tätä tekemään. Toisaalta, valmiin kasvihuoneen osto rautakaupasta olisi helppoa - ja nopeaa. Ja tämä rouvahan on tunnetusti aikamoinen mullekeikkihetinythätähousu, joten nopeus on aina valttia.

Haaveilu on ihanaa. Onko muita, joilla saman suuntaisia haaveita. Ideoita ja kokemuksia kasvihuoneen rakentamisesta saa myös jakaa.

It takes one to know one

Vähän aikaa sitten kävin hakemassa lapsen kaverinsa luota ja niinhän siinä kävi, juuri kuten muksut aina irvailevat, että pojat saivat melkein tunnin lisäaikaa leikkeihinsä kun juutuin juttelemaan puutarhasta talon emännän kanssa.

Kiertelimme istutukselta toisen luo, kertasimme nimiä ja hoitotoimenpiteitä ja hän kertoili kasvien historiaa; mistä mikin oli saatu tai siirretty tai levinnyt. Sellaista puutarhapuhetta, you know. Vain toinen puutarhahullu voi ymmärtää, kuinka ihanaa on kun toinen samanlainen kulkee vieressä huokaillen ja huudahdellen, hitaasti risteillen ympäri puutarhaa.

Ei kaikkien kanssa voi hautautua pitkiin ja polveileviin keskusteluihin kasveista, mullasta tai puutarhatyökaluista. Ymmärrän oikein hyvin, ettei kaikkia kiinnosta kesäkurpitsojen kasvukausien tai malvikin sävyerojen vertailu. Siksipä onkin mukava löytää hengenheimolaisia, joista ei ole ollenkaan kummallista jutella kompostin tilasta tai pitkästyttävää vertailla pistolapioiden ergonomiaa.
 
Piha oli iso ja hartaudella laitettu, ja sen kyllä huomasi. Hoidettuja istutuksia, isoja puita ja upea puro, jonka rannalla voi rentoutua solinaa kuunnellen. Mitä luksusta!
Keittöpuutarhassa yrtit, salaatit ja kasvikset pursuilivat kauniisti maalatuista kasvulaatikoista. Laatikoita ympäröiviä pieniä pyöreitä rantakiviä teki mieli jäädä hipelöimään tai ainakin potkaista kengät jalasta ja tassutella niiden rahistessa varpaiden alla.
Kruununjalokivenä kohosi kasvihuone. Siellä kasvien monipuolisuus ja elinvoima ryöpsähtivät jo ovella vastaan. Ooooh, upeaa! Sen tarjoama kasvuvoima taitaa olla melkein maagista, sillä taisin saada ilmateitse, ihan vain sen kosteanlämmintä ilmaa hengitettyäni, pienoisen siemenen, joka itää jo mielessäni...


Outi, kerrassaan ihana puutarha sulla!

Puutarhurin paras ystävä on MacGyver

Mieheni nikkaroi kuistille pöydän.

Ihanan, tukevan ja varmasti tarpeeksi pitkän pöydän, jonka ääressä mahtuu isompikin kaverijoukko ruokailemaan. Väljästi aseteltuna ympärillä on nyt kahdeksan tuolia, mutta kaksitoista mahtuu kyllä, jos vain tuoleja riittää.
Pöytä on juuri niin ihana kuin etukäteen haaveilin. En malta ainakaan aluksi peittää sitä pöytäliinalla, haluan sivellä ohimennessäni pöytälevyn maalattua pintaa ja ihastella sen jykevyyttä. On kyllä loistavaa kun puolisona on tuollainen MacGyver, joka osaa korjata ja rakentaa melkein mitä vain!

Taisin hötkyillä turhan aikaisin

Onko tämä siis se sama pelargoniapuska, jolle väläyttelin jo "Vaihtoon!"-korttia hieman tuskastuneena jokusen viikko sitten sillä perusteella, ettei se kukkinut. No on. Onneksi en hötkyillyt liikaa vaan annoin tosiaan sille lupaamaani aikaa. Kyllä nyt kelpaa katsella tätä niin ulkoa kuin sisältä keittiön ikkunastakin.

(Ainoa juttu mitä mietin, on että ihanko totta olen ostanut tällaisia mummon alushousun värisiä kukkia joskus? Epäilen, että ovat menneet vaihtamaan väriä tai sitten joku on käynyt vaihtamassa nämä ärhentelyni luettuaan...)

Ihana jälleennäkeminen

Olimme miehen kanssa pienellä lomasella. Se oli ihanaa, mutta kotiintulo oli myös. Lapset kiehnäsivät kehräämässä sylissä ensimmäisen illan, seuraavana päivänä oli mukava herätä omasta vuoteesta ja aloittaa aamu tiluksien tarkistuskierroksella. Vettähän oli satanut kiitettävästi, joten kotimiesten ei ollut tarvinnut hoitaa kuin terassin kesäkukkien kastelu.

Kasvulaatikoissa oli huomattavissa valtavia harppauksia (ihan niin kuin lapsetkin vaikuttivat kasvaneen hurmuisesti parissa päivässä!):

Härkäpavussa kukat muuttumassa pieniksi paloiksi

Ainakin 5 mansikan raakiletta bongattu. Voi olla, että joudumme kuitenkin turvautumaan tänäkin kesänä vielä ostomansikoihin pakastettavaksi.

Herneen versot ovat kauniita!

Tukikepit ovat jotain rimojen jämiä ja taitavat jäädä kohta lyhyiksi. Enää niitä on myöhäistä vaihtaa, joten joudumme elämään näiden kanssa, toivottavasti herneet eivät närkästy liikaa.

Keräkaali ei näytä ollenkaan kerältä?!?

Olisko kuitenkin mennyt sekaisin eri kaalilajit kylvössä?

Yllärisekoituspussimme, eli papuset, vaikuttavat olevan matalaa pensaspapua. Tai sitten ne ovat kitukasvuisia salkopapuja. Toivottavasti ei kuitenkaan.

 Lehtikaalina istutettu kaali. Neljästä yksi jätti kasvamatta, kolme muuta puskevat kyllä lehtiä.

Maa-artisokat ovat selvinneet muutosta  (tai "selvinneet") ja vaikuttavat elinvoimaisilta.

Herahtaa jo vesi kielelle ajatellessani ihanan kermaista maa-artisokkakeittoa, jota näistä saa syksyllä.

Kesäkurpitsat kukkivat.

Viime viikolla näkyvillä oli vain yksi kukka ja ehdin jo murehtia ettei satoa ehkä ehditä saamaan, mutta nyt vaikuttaa siltä että sitä tullaan saamaan runsain mitoin.

Puutarha ilman juhlia on kuin kala ilman polkupyörää

Puutarhahommien osalta on ollut hiljaiseloa, kaikki kasvaa omalla painollaan. Nurmikkoakaan en saanut leikata, odotamme kuulemma että apila on siementänyt jotta saadaan vahvempi luomunurmi. Mutta onneksi muuta puuhaa on kyllä riittänyt!

Vietimme 7.7. kello 17 ladyjen iltapäiväteekutsuja hassujen hattujen, kolmioleipien, skonssien ja eleganttien juomien merkeissä. Puutarha ja terassimme täyttyi toinen toistaan hulppeimmista hatuista, ihanista ladyista ja naurun käkätyksestä.

Nämä juhlat on syntyneet juuri siitä tämänkin blogin perusajatuksena ollesta haaveesta syreenimajan kahvihetkestä; Että saisin tarjoilla iltapäiväteetä/kahvia/mehua kauniisti katetussa pöydässä, mieluiten eriparisista ruusukupeista. Lämmin kesäpäivä, ympärillä ystäviä ja naurua, eikä kenelläkään kiire minnekään.

Koska syreenimajaa ei ole eikä taida ilmestyäkään tähän pihaan vielä vuosiin, on nautiskeltava siitä mitä on. Ja meillähän on iso, katettu terassi, jonne mies kantoi sohvat ja nojatuolit ja minä katoin pitsiliinaiset pöydät. Siellä mahduimme mainiosti nauttimaan pikkusuolaisista ja äkkimakeista herkuista. Illan sadekuurokaan ei meitä haitannut, päin vastoin, loi vain intiimin tunnelman sateen ropistessa valokatteeseen.

Ladyjen teekutsujen ohjelmaan kuuluu perinteisesti kävelykierros puutarhassa, jossa tänä vuonna oikeutetusti ihasteltiin pioneita. Toinen joka vuotinen ohjelmanumero on suljettu lippuäänestys upeimmasta hatusta, sen jälkeen nautitaan tietenkin äklömakeita hattuleivoksia.

Olipas ihanat juhlat! Kiitos kaikille arvon ladyille ratkiriemukkaasta seurastanne. Nyt on taas vuosi aikaa suunnitella seuraaviin juhliin mitä mielenkiintoisimpia hattuvirityksiä...

Liian tyylikkään kukan kesytys

Häää, olen hullu pionimummo!
Ainakin aivan hulluna pioneihin. Toinen pionipostaus heti ensimmäisen perään, eikä tunnu missään.

Olen vuosikausia rakastanut pioneita kaukaa, ujosti, melkein salaa. Ihaillut, haaveillut, huokaillut. Keksinyt loistavia syitä miksi en itse voi niitä kasvattaa:
- ei ne viihtyisi meidän pihassa
- en minä osaisi niitä hoitaa
- ei niitä kannata istuttaa, kun niissä kestää monta vuotta ennen kuin ne kasvaa saati kukkii
- ne on liian tyylikkäitä kukkia minulle (Juu, näin on alitajuntani minulle sanonut, älkää kysykö miksi).

Vuosi sitten keväällä kuulin jonkun naksahtavan päässäni ja päätin heittäytyä villiksi. Tilasin Viherpeukalon katalogista vähän sitä sun tätä, myös pionin juurakoita. Kuka minua estäisi, kyselin vapaudenhuumassani itseltäni ja hymyilin voitonriemuisesti.

Kun kasvilaatikot saapuivat, oli pilvinen alkukesän päivä. Sade roikkui paksuissa pilvissä ihan kohta tuloillaan. Loistava istutussää, tuumin minä.

Marssin hykerrellen ennalta huolella valitulle paikalle, jonne mieheni oli kaivanut kolme istutuskuoppaa sopivin välimatkoin. Kuoppien vieressä odotti isot säkit multaa ja istutuslapioni.
Avasin laatikon ja riivin juurakkopussin malttamattomasti auki. Pyörittelin inkiväärin näköisiä juurakoita hyppysissäni, enkä millään keksinyt mistä niistä pitäisi erottaa miten päin ne pitäisi maahan laittaa. Missä on juuri, missä juurenniska? Olinhan teoriaopinnoissani kerta kerran jälkeen lukenut, että kaiken a ja o on nimenomaan juurenniskan syvyys maanpinnasta. Jos se menee väärin, on peli menetetty ainakin kukkien osalta.
Taisi tulla pari vähemmän valittua sanaa, melkein tuli itkukin. Taivaaltakin alkoi vihmoa vettä ihan kuin kurjuuden maksimoimiseksi.

Takaisin sisälle ja kiivasta puutarhakirjojen pläräämistä  multaisin sormin. Missään ei tietenkään tarjottu kuvaa juurimukuloista punaisten nuolikaavioiden kanssa "Tämä puoli ylöspäin!"-tekstillä. Oli pakko avautua ahdingosta Facebookissakin.
Sitten sain älynväläyksen: Minullahan on tuossa parin talon päässä ilmielävä viherpeukalo! Eipä siinä muuta kuin mukulat taskuun, lippis syvemmälle päähän ja juosta jolkottelin pienessä tihkusateessa naapurin juttusille.

Hän sitten rauhoitteli vauhkoontuneen ensikertalaisen, näytti kädestä pitäen miten päin ne mukulat sinne maahan pitää laittaa ja valoi uskoa lupaamalla, ettei se oikeasti niin vaikeaa ole. Huoh. Noniin. Hengitetäänpäs. Ei muuta kuin kotipihaan ja uusi yritys. Ja sinne ne sitten meni, ja mitä ilmeisimmin ihan oikein päin ja sopivaan syvyyteenkin, kun tänä vuonna saatiin yhdestä puskasta kukintoa jo.

Satu, pihani ensimmäinen kukka on itseoikeutetusti omistettu sulle! En tosin leikkaa ja tuo sitä maljakkoosi, sulla kun on niitä omiakin siellä upeana, naisenkorkeudella kasvavana ryöppynä.
Annan ainokaiseni kukkia rauhassa ja käyn monta kertaa päivässä ihailemassa sitä paikan päällä, pienen rimpulan pensaan luona, ja ostan leikkokkani vielä tänäkin vuonna kaupasta.

Tai turvaudun hämärähommiin...

"Konstaapeli, olen pahoillani! En voinut hillitä itseäni! Anteeksi! Saanhan ottaa tämän kauniin, puistosta varastamani pionin mukaan selliini?" Jänskätti niin, että piti miettiä repliikki valmiiksi kiinnijäämisen varalle, kun viime kesänä kävin poimimassa tuon kuvan kukan Munkkivuoren ostarin vastapäisestä puistosta.

Oi! Oioioioi!

Pionini kukkii!

Äidin ylpeydellä toitotan  maailmalle, että viime vuonna juurakkoina istutetusta kolmikosta yksi kukkii. Oi! Kyllä vain, kokonaista yksi kukka ja toinen nupullaan.
Ei siis mikään valtavana rehottava pionipuska vielä, mutta tästä se lähtee.

Koko pihanperän pionikolmikko on oikeasti aika säälittävä näky. Yksi noin 10 cm, toinen 20 cm ja kolmas rimpula ehkä hurjat 30 cm korkeutta ja kaksi kukkaa. Hhhmmmm, niitä tuskin edes erottaa kuvassa nurmikosta. Lisäksi se ainokainen kukkavarsi on taipunut lähelle maata kukan painosta. Pitää äkkiä keksiä sille joku tuki.

Tulppaanipenkin keskellä majaileva, noin 20 cm taimena ostettu ja viime vuonna niin ikään hankittu yksilö ei näytä merkkiäkään nupuista. Pituutta on toki kasvanut ja tuuheuttakin saanut, joten eiköhän se vielä joskus ala kukkimaankin.

Mutta siis, tämä on pakko sanoa vielä kerran, ihan vain siksi, että sen sanominen saa aikaan ihanan lämpimän läikähdyksen rintaan: pionini kukkii.

Mitä kaikkea maasta nouseekaan?

Takapihan maa-aines on ilmeisesti aikanaan tuotu jostain raksan jättömaalta, sen verran paljon siinä on mukana lasia ja metallia. Maa on routinut sitä moskaa jo vuosia pintaan. Onneksi jo vähän hidastuvaan tahtiin viime vuosina, mutta kuitenkin sitä tulee pintaan edelleen tasaiseen tahtiin. Tänään löysin tämän:

Voi turrrskan pärrrrskeet.  Mittaa tällä lasipurkin terävällä pohjapalalla on noin 8 senttiä. Onneksi kaikki käyttävät pihalla kenkiä! Tai kaikki paitsi lemmikit, niiden puolesta pelottaa kyllä kovasti.

Harras toive on, että meillä joskus vielä uskallettaisiin kulkea omalla pihalla paljain jaloin. Mutta ei lähivuosina vielä, ei missään tapauksessa.

Laiskureita laulattaa

Eipä ole tullut oikein postattavaa, kun ei tuolla puutarhassa just nyt tunnu olevan juurikaan tekemistä. Kävin vapaapäivän ratoksi katsomassa jos kasvulaatikoissa olisi vaikka kitkettävää. Eipä ollut. Täh?
Puhdas multa ja rajattu laatikko, siinä kai se salaisuus. Ja luonto on hoitanut kastelunkin kiitettävästi. Alkoi väkisinkin hyräilyttämään ja Lasse Mårtenssonin ääni hyväili pään sisäisiä korvia: "Laiskureita laulattaa..."

Jos nyt jotain haluaisin keksimällä keksiä tekemistä, niin vähän voisi pintamultia tietenkin harata, aika kovalta tuntui. Ja laatikoiden välistä polkua toki voisi repiä rikkaruohosta. Tai olisihan nuo kärhöjenkin alustat tuossa tarjolla heinää kasvamassa. Mutta toisaalta, ei ne ole niin kiireellisiä, taidan viihtyä Lassen seurassa...

Pieni tilannekatsaus puutarhaan kertoi että:

 Härkäpavut kasvaa hojottaa hienosti

 "Mansikkamaalla" edelleenkin vain vähän kukkia

Kuvassa lehtikaali- ja naapurilaatikossa keräkaalivauvat vaikuttavat terhakoilta

Samaa ei voi sanoa maa-artisokista, jotka näyttävät lähinna humalaisilta. Suuttuivat kai siirrosta. Noooh, annetaan niille aikaa, eiköhän ne vielä siitä reipastu.