Puutarhurin malja

Ihana helteinen perjantai. Kiireisen työpäivän, työviikon, ööö siis hirveätä vauhtia vilistäneen parin viikon jälkeen ajelin kotiin auringosta nauttien. Raivasin keittiötä ja jutskailin lapsosen kanssa. Pahimman helteen hellittäessä päivän kääntyessä iltaan tassuttelin avojaloin (No niinpä! Harvinaista riskinottoa meidän pihassa, joka vuosi sieltä vieläkin routii ylös lasia ja rautaroinaa) pihalle viileä valkkarilasi kädessä. Hetken istuskelin pihan perällä penkki-pöytä yhdistelmällä, joka on saanut polttotuomion jo pari-kolme vuotta sitten, mutta edelleen näyttäisi sieltä löytyvän. Katselin ympärilleni, nautiskelin ja suunnittelin laiskasti mitä kivaa voisi pihaan hankkia.

Sitten huomasin istuvani maassa, halusin olla lähempänä _maata_ ja hipeltää ruohoa. Kohta huomasinkin etsiväni katseella "Missäs ne mun pionit on, voisin vaikka kitkeä rikkaruohot niiden penkeistä".

Kyllähän mä tiedän missä ne on, mutta sinne kävellessä olin kävellä ohi, piiloutuivat niin hyvin pohkeeseen yltävien voikukkien ja ruohon sekaan. Hmmmm, olisikohan aika leikata ruoho?

No mutta, löysin siis pionipenkin  pionit, jotka on istutettu metodilla "reikä maahan ja multaa perään", ja siellä näytti olevan ihan hyvä pössis menossa kaikista kutsumattomsita kavereista huolimatta. Kaikki neljä kasvavat jo nyt tuuheampina kuin viime vuonna tähän aikaan. Ja olin ihan näkevinäni myös pieniä nuppuja - vai nupun alkuja? - ainakin toiveita nupuista? Jipiii!

Istuin siis maassa ja nyhdin rikkaruohot pionien ympäriltä niin että multa pöllysi. Siinä taisi valkoviinikin lämmetä, ja kun urakan jälkeen nappasin lasin, sehän oli saanut aikamoisen annoksen multaa ja mitä lie muuta möhnää työn touhussa sisäänsä. En antanut haitata, poistin ne mitä parilla sormen roiskaisulla pystyi ja nautin puutarhurin maljan tyytyväisenä. Suljin silmät, siemailin viiniäni ja hymyilin.

Puutarhan ei todellakaan tarvitse olla täydellinen, harmoninen ja vimpanpäälle että se antaisi hoitajalleen täydellisen onnellisia hetkiä.

Jaksaisko sitä?

Se on joka kerta yhtä rasittavaa, varsinkin siihen ryhtyminen. Joka kerta sitä hohhoilee etukäteen, että "jaksaisko sitä, emmä tiedä, en kyllä jaksais, mutta pakko kai se on". Nimittäin ruohon leikkaaminen.

Pelkästään meidän takapihan "alapihan" ruohon leikkaamiseen voi varata kahdesta kolmeen tuntia, jos kiertelee huolellisesti kaikki lasten leikkipaikat ja puut ja istutukset, ajaa kunnolla ihan sieltä takaryteiköistäkin eikä pelkästään keskialueen paraatinurmea (*naurua*). Lisäksi on vielä takapihan jyrkkä rinne, jota minä en edes jaksa lykkiä ylös enkä uskaltaisi ajaa alas, karkaisi vielä koko kone käsistä. Niin ja etupihalta pari aluetta lisää.
Siksipä urakkaan ryhtymistä haluaisi aina vitkutella viimeiseen asti. Tai sitten työ jaetaan. Ja se, joka saa väännettyä itsenä ensimmäisenä leikkurin ohjaimiin, saa luonnollisesti aloittaa helposta, tasaisesta ja suhteellisen esteettömästä tontista. Siinä homma etenee ja aikaansaannoksia on kiva katsoa, tulee kunnolla tekemisen meinki. "Sä voit sit ottaa noi loput", se pelätty vuoronvaihtolause, on kuultu jo aika monta kertaa molempien leikkaajien lausumana. Loppu 1/3 pihasta on se vaikea alue, jonka kimpussa kuluu 2/3 kokonaisajasta.

Ensimmäisen kesän pari ensimmäistä kertaa piha leikattiin perinteisellä kelaleikkurilla. En muista mistä saimme sen lainaan, mutta sen muistan, että hyvin nopeasti kypsyi yhteinen päätös astetta paremmasta koneesta. Ei meille tietenkään mitään päältäajettavaa masinaa tullut, vaan ihan perus bensakone jossa on vetävät renkaat (vai miten se sanotaan, ettei ihan pelkällä lihasvoimalla lykitä?).
Myönnän nauraneeni aikaisemmin päin naamaa miehelle, joka haaveili päältäajettavasta koneesta. Hän perusteli sen hankintaa silläkin, että konetta voisi käyttää lumien luomiseen tai jopa maan muokkaamiseen. Silloin oli takana pari niukkalumista talvea, mutta kyllä vaan alkaa tämänkin rouvan mieli muuttumaan näiden viime talvien ennätyskinosten jälkeen. Huh, tulee ihan hiki muistellessakin lumenluontiurakoita, mutta ei mennä siihen nyt, siitähän voi vaikka tehdä oman postauksen kun on taas sen aika.

Siis takaisin ruohonleikkaamiseen. Tänä keväänä on jälleen herätelty keskustelua "jonkun edullisen perusmallisen" päältäajettavan leikkuri-monitoimilaitteen hankkimista. Hah hah, eipä taida ihan edullisesti sellaista perusmallia löytyäkään, jossa olisi mukana lumiaura ja minun toivomani maanmuokkausterä. Mitä enemmän noita lisähärpäkkeitä siinä edulllisessakin perusmallissa on, sitä terävämmin tulee vedettyä happea hintoja vertaillessa. Luulenpa että ainakin tämä kesä vielä jatketaan tutun ja turvallisen leikkurimme kanssa.
Kun vain jaksetaan ja viitsitään ryhtyä hommiin.

Eilen mies oli reipas ja ajoi koko alapihan, ei edes tarjonnut minulle loppu-urakkaa. Ja kyllä se taas vaan kannatti, piha on ihan erin näköinen! Siisti ja ihana. Eron huomaa heti. Vai huomaako?

Huomaako kumpi puoli on jo leikattu?