maanantai 22. heinäkuuta 2013

Mikä on sadetanssin vastakohta?

Joko se kesä meni? Niin on kylmää ja sateista, ettei tee mieli nenäänsä pihalle laittaa.  Joo, muistan kyllä jupisseeni että saisi täällä meidän perälläkin sataa ettei tarvitsisi puutarhaa letkulla kastella. En ymmärtänyt olla tarpeeksi täsmällinen toiveissani. Se on: yöllä saisi sataa, päivällä kuuluu paistaa aurinko ja helliä nipin napin hellerajan yläpuolelle kohoavalla lämmöllä.

Yritetään pitää kuitenkin tunnelma korkealla ja muistella helteisempiä hetkiä siihen saakka kunnes lämpötila taas nousee mukavammaksi.

Lapset odottivat alkukesän kuin kuuta nousevaksi isänsä kesäloman alkua. Isi oli nimittäin luvannut, että silloin käydään ostamassa uusi uima-allas. Parina viime kesänä meillä on ollut tenniskentän kulmauksessa sellainen hassu barbapapa, eli pussimainen uima-allas. Viime kesänä se meni mystisesti rikki, siihen ilmestyi useita pieniä reikiä yhtä aikaa. Nyt sen tilalle ostettiin astetta jämäkämpi, muovikehyksinen allas.


Ensimmäisenä päivänä lapsiraukat eivät meinanneet nahoissaan pysyä kun piti odotella altaan kokoamista ja sitten vielä täyttämistä. Nuorempi muksuista tepasteli pitkin pihaa uimahousuissa ja snorkkelissa ja vähän väliä raskaan hengityskrohinan välistä, hampaat tiukasti snorkkelin suukapulassa kiinni kuului kärsimätön "Joko sinne saa mennä?". Tokihan allas testattiin välittömästi kun pohjalla oli noin kolme senttiä porakaivokylmää vettä. Oli kuulemma ihanaa mutta kylmää.

Oman kaivon kapasiteetti oli kovilla ja täyttäminen piti jyvittää kahdelle päivälle, mutta saatiin kuin saatiinkin allas täyteen ja rantaelämä tenniskentällä käyntiin. Lapset keksivät tietenkin että allasbaari kuuluu ehdottomasti olla, joten se rakennettiin myös. Päivänvarjo, mehutarjotin ja pitkän sähköroikan nenässä pauhaava cd-soitin, siinäpä allasbaarin perustarvikkeet.


Lapset ovat viettäneet altaassa räiskien ja baarissa huilaten jo monta helteistä hetkeä. Mieskin on kuulemma jo kerran kastautunut, mutta minä odottelen seuraavaa hellejaksoa jolloin vesi saattaa lämmetä inhimillisiin lukuihin.

Tuu jo, aurinko, meillä on sua ikävä!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kätevä emäntä tarvitsee riuskan isännän

Mies, tuo paras ja ehdottomasti monikäyttöisin puutarhatyökaluni, on ahkeroinut.

Sain entisiltä työkamuilta päärynäpuun läksiäislahjaksi. Tarkempaa lajiketta en tiedä, mies poisti lappusen istuttaessaan sitä mutta mitäpä tuosta. Tiedän tiedän, päärynä kaipaa kuulemma kaveria pölyttyäkseen. Onkohan tien toisella puolella asusteleva naapurin päärynä liian kaukana? Voi olla että hankimme omamme viereen toisen päärynän, mutta vielä sellaista ei ole tontille materialisoitunut.



Omenapuun istutuksesta viisastuneena lainasimme piikkauskoneen, jolla tuota kivikovaa hiekka/soramaata sai pehmitettyä. Näin mies sai kaivettua käsivoimin tarpeeksi ison ja syvän kuopan päärynäpuun taimelle. Ensimmäisten päivien aikana päärynä näytti vähän suuttuvan, se käpristi ja ruskisti ylimmät lehtensä, mutta nyt näyttää jo kotiutuneen.

Kun kerran kone oli meillä, mies urakoi useampiakin entisiä istutuksia parannellen. Aika monessa paikassa meillä on kasvit istutettu liian pieniin kuoppiin, koska se kaivaminen on ollut niin turkasen työlästä hommaa.
Nyt etupihan aronia-aidanteen istutuskuoppien välit kaivettiin "istutusojaksi", eli välitkin täytettiin mullalla. Toivottavasti tämä mullan reilu lisääminen edistäisi niiden viihtyvyyttä! Aroniat on nimittäin istuttu jo ööööööh... ainakin neljä ellei viisikin vuotta sitten, mutta ne eivät ole juurikaan kasvaneet koko aikana. Tarkoitushan oli saada aronioista kaunis elävä aita etupihamme suojaksi.




Pionikolmikon multa-alueita laajennettiin ja mikälie-köynnösruusulle tehtiin ihan uusi koti tenniskentän oven viereen, josta kaivettiin kaadettujen koivujen valtavat juuret pois.

Kolmen vaaleanpunaisen pionin viereen ostin uuden, valkoisen pionin, joka sai oman tilavan istutuskuoppansa  Nyt himottaisi hankkia vielä pari tumman "barbipinkkiä" pionin taimea, niin sitten olisi jo aika kiva värisuora pihalla.


Kaikki tämä on siis lähinnä mieheni ansiota. Ilman hänen työpanostaan puutarhaunelmani olisi huomattavasti kaukaisempi unelma. Kiitos siis muru, että jaksat aina toteuttaa visioitani ja päähänpistojani!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Morkkis, tai ehkä ei sittenkään

Viime vuonna podin pientä morkkista istuttaessani jaloleinikeitä. Joku ilkeä ääni jäkätti takaraivossa, että pitäisi muka kasvattaa vain hyötykasveja. Arvatkaapa miten siinä sitten kävi?

En raskinut lopulta käyttää kasvulaatikoita enkä kehdannut vaatia isäntää kaivamaan minulle uutta kukkapenkkiä, joten keksin mielestäni sopivan kopromissin: istutin leinikit ruukkuihin. Koska mukuloita oli paljon ja ruukkuja vain muutama, lopputuloksena oli aivan liian tiheään istutetut, kuitenkin kohtalaisen suuret ruukut. Ruukuissa oli loppujen lopuksi aivan liian vähän tilaa ja ravinteita neljällekymmenelle taimelle, joten versoneet kukat nuutuivat nopeasti ja kuolivat pois.

En sitten saanutkaan nauttia "paheellisista", pelkästään silmäniloksi kasvatetuista kukista. Eikä myöskään tarvinnut huolehtia mukuloiden talvehtimisesta, kun unohdin kokonaan että ne on monivuotisia ja heitin kuolleet naatit juurakkoineen mäkeen. Höh.

No. Tänä vuonna teki mieli taas kokeilla. Sattuipa vielä niin mukavasti, että Viherpeukalo houkutteli tekemään tilausta huhtikuussa tarjoamalla pussillisen jaloleinikin mukuloita. Sold! Minua ei tarvinnut houkutella sen enempää. Tilasin amppelitomskuja ja pienen oliivipuun, sain kaupan päälle valkoisten jaloleinikkien mukuloita.

Leinikit on taas istutettu. Kyllä, tänäKIN vuonna istutin osan kahteen ruukkuun, sillä haluaisin niin mielelläni ihailla niitä terassilla. Suurimman osan peittelin kuitenkin ihan törkeästi puutarhan kasvulaatikkoon. Sinne juuri, missä pitäisi kasvaa omavaraistaloutta ylläpitävän kätevän emännän monipuolinen keittiöpuutarha.

Tunnen oloni paheelliseksi. Ja pikkuisen toiveikkaaksi, jospa tänä vuonna onnistuisin.

PS: Kirjoitin kalenteriin syyskuun alkuun muistutuksen: "Jaloleinikkien talvehdittaminen hiekassa, viileässä & hämärässä."

Leinikeitä odotellessa terassin maljakoissa ihaillaan tienpientareelta poimittuja luonnonkukkia.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Heittäydyin villliksi

Olen taas, kuten joka vuosi, istuttanut paljon pinkkejä petunioita, pelargonioita, murattia ja lobelioita.
Joka vuosi olen näiden lisäksi halunnut kokeilla jotain uutta kesäkukkaa, tänä vuonna se on uudenguinean liisa. Tosi kaunis, näyttävä kasvi isoilla tummanpinkeillä kukilla. Tykkään!

Olen tänä vuonna oikein revitellyt, sillä hankin muratin ja eriväristen lobelioiden lisäksi "reunakukaksi" astioista ulos roikkumaan hopeaputousta sekä ihan uuden tuttavuuden hopeakäpälän. Se roikkuu, mutta oksat pyrkivät kuitenkin kasvamaan ylöspäin. Aika hauska tapaus se.

Kuvassa Mårbacka hopeakäpälän  kanssa sekä uuden guinean liisat.

Talvehtineista pelargonioista kaksi kuoli loppumetreillä, istutuksiin päätyi siis vain seitsemän vanhaa kasvia. Lisäksi ostin tänä vuonna kaksi uutta pelargoniaa. Ja nekin ovat jotain aivan uutta minulle - valkoisia! Oooo, villi luonteeni on....



Vanhojen pelargonien laatikoihin iskin kertakäyttölusikat sinne lehtien sekaan, joihin kirjoitin permanenttitussilla minkä vuoden kasvista on kyse. Ruma mutta toimiva hätäratkaisu, mutta haluan jatkossakin tietää mikä yksilö on miltäkin vuodelta ja mikä kenenkin pistokas. Pitää kehittää lusikoiden tilalle jotkut kauniimmat merkkaustikut. Olisiko antaa vinkkejä?

Tällä hetkellä kukkii vain uudet, valkoiset pelargoniat ja ainoa Mårbackani. Osaan on jo muodostunut nuppuja, nyt odotan jännittyneenä sattuiko saman väriset kasvit samoihin laaikoihin. Värejä kun en ollut tajunnut merkata purkkeihin viime syksynä. Tänä vuonna pitää siis tehdä oikein "sukukirjat" kaikille, että ensi keväänä on helpompaa päättää mikä kukka istutetaan mihinkin ja kenen naapuriksi.


tiistai 2. heinäkuuta 2013

Ei ruuhkaa laatikoissa

Jaa jaa, olin julkaisevinani tämän jo eilen, vaan näköjään sössin sekä talossa että puutarhassa... 

Kylvin esikasvatukseen kesäkurpitsaa ja leikkopapuja. Kesäkurpista lähti kasvamaan kaikki 6 ja leikkopavuista 7/11. Paputaimivauvoja menehtyi muutama onneton, kun miesväkeni siivosi ja heitti mattokasan taimilaatikon päälle. Outs! Kaksi kesäkurpitsoitsaa annoin kaverille, itselle jäi siis neljä.



Istutin selviytyneet taimet ulos kasvulaatikoihin viikolla 24.

Sitten näimme tappavan yhdistelmän helteet & heikko motivaatio kasteluletkun ulkoiluttamiseen - ja jäljelle jäikin enää vain 3 pavuntaimea. No höh.

Kurpat sinnittelevät sentään vielä hengissä. Paitsi että tänään huomasin, että yksi, kuvassa oikea yläkulma, oli hiutunut omituisesti niin, että kasvanut taimi pikkiriikkisine nuppuineen roikkui juuren tyvessä vain yhdellä säikeellä kiinni. Kun kosketin sitä katsoakseni, säie katkesi.

Lopuissa kolmessa on jotain outoa valkoista läikkää lehdissä.

Saapa nähdä kestääkö mikään sadonkorjuuseen saakka.


Yhteen laatikkoon heitin kukkien siemeniä, toiseen olen tökännyt muutaman kaupasta ostetun salaatintyngän. Salaatin siemeniä minulla on parikin erilaista pussia, täällä sisällä avaamattomina. Kyljessä niissä lukee että itääkseen tarvitsevat alle kahdenkymmenen asteen lämpötilaa. Jää siis omat salaatit kylvämättä, mieluummin nautiin näistä kesäisistä säistä ja rouskutan ostosalaatteja. Kaupan tököt ovat kyllä osoittaneet oivallista partiohenkeä ja puskevat uutta lehteä iloisesti.

Vielä olisi kaksi laatikko tyhjillään. Ei puhettakaan viime kesän ruuhkasta ja tilanpuutteesta. Vähän harmittaa, toisaalta naurattaa. Pitää kai pitää siitä huvittuneisuudesta kiinni eikä antaa huono puutarhuri- fiilisten nostaa päätään. Ei kai tämä nyt niin vakavaa ole, omalla pihallaan kai saa puuhailla niin paljon kuin sielu sietää - ja toisaalta lusmuilla silloin kun siltä tuntuu.


 Monivuotisten kasvien laatikoissa puskee kovalla tohinalla maa-artisokkaa, yrttejä ja mansikkaa. Mansikat ovat aivan mielettömän makeita! En ole ikinä syönyt näin hyviä mansikoita missään. Oma maa, ja niin edelleen... Vielä kun muistaisin käydä joka päivä poimimassa kypsät marjat talteen. Ihme ja kumma lapset eivät muista tätä, kuitenkin aika mieluisaa kotityötä myöskään.

Viime vuonnahan linnut söivät vähäisetkin marjat joten tänä vuonna ostin raskain sydämin rastasverkkoa ja levitin sitä mansikoiden päälle. Odotan kauhulla milloin joku lintu takertuu siihen, toivottavasti ei koskaan!



Tulin juuri sisälle kastelukierrokselta, koska näyttää siltä ettei tänäänkään saada taivaalta vettä. Tämä on sitten kumma maailmankolkka, sillä usein vesisateet kiertävät meidän pihan. Olen huomannut tämän ilmiön jo monta, monta kertaa ja jo useampana kesänä, kun kaverit päivittelevät Facebookissa sateita ja meillä odotetaan kieli pitkällä mutta ilman vaan jäädään. 
Eilen esimerkiksi samalla kylällä, vain viiden kilometrin päässä tuli vettä kaatamalla ja kahden kilometrin päässäkin oli ihan kunnon sade. Meillä ripsautti pari hassua pisaraa samalla kun taivas meni mustaan pilveen, ja kauempaa kuultiin hirmuista ukkosen jytinää, ei muuta. 

Onhan se tietenkin kiva että aurinko paistaa ja on kaunista, mutta kyllä täällä sadettakin kaipailtaisiin, edes silloin tällöin. Pääsis nimittäin tämä laiska puutarhuri taas vähän vähemmällä puuhailulla!



maanantai 1. heinäkuuta 2013

Ai niin, oliko mulla joku blogi?

Tai jotain puutarhantynkääkin?

Kesäkuu oli ja meni, tänään ollaan jo heinäkuussa enkä ole juurikaan jaksanut tai ehtinyt panostaa ulkohommiin tänä kesänä.

Aloitin kuukausi sitten uudessa työpaikassa, jonka työajat ovat säännölliset (huraa!) mutta minulle aivan jotain uutta ja selvästikin hankalasti omaksuttavaa. Että ihan kahdeksaksi pitäisi töihin ehtiä, ihan joka päivä - eksoottista! Olen asettanut itselleni nukkumaanmenoajan puoli yhdeksitoista arkisin, mutta aika harvoin maltan vielä silloin petiin. Myöhäisempi kukkuminen kostautuu sitten hirmuisena väsynä, joka taas näkyy pihan ja kodin hunninkokertoimissa.

Olen tehnyt niin minimaalisen vähän mitään varsinaista puutarhatöitä, että on tuntunut ihan turhalta tulla niistä vähistä tänne kertomaan. Sitten kun on hetken täältä pois, kynnys postailla nousee.
Nyt yritän kuitenkin kunnostautua edes kirjoittelussa, suuret puutarhaurotyöt on armollisesti päätetty siirtää myöhemmäksi. Ovathan ne kevät ja kesä ensivuonnakin... Nyt yritän päivittää pihakuulumiset, ne pienetkin, jotta ensi vuonna voin sitten hymyillen todeta että "voi tuon minä tein tänä vuonna paremmin", eikös juu. Mistähän sitä aloittaisi?


Terassin vieressä olevan tulppaanipenkki, jonka oranssit kukat saivat verenpaineeni nousemaan, yllätti sittenkin iloisesti:
sieltä nousi toinen aalto tulppaaneja oranssien lakastuttua, tällä kertaa niitä kaivattuja vaaleanpunaisia ja valkoisia. Seassa oli jopa muutama tummanviolettikin, olihan se värisekoituspussi. Nämä olivat selvästi eri "rotuisia" kuin pienet ja matalat oranssit, sillä varret hujahtivat puolimetrisiksi ja kukatkin olivat näyttävän kokoisia.

Tulppaanien seassa kasvoi Sorbet-pionikin kohisten korkeutta, noin puolimetriseksi. Jestas sitä riemua, kun huomasin sen tehneen ensimmäiset nuppunsa ikinä!


Ja jopa kuusi nuppua heti ensimmäisellä kerralla!
Seurasin päivittäin nuppujen tilannetta, ja vihdoin, juhannusaattona, ensimmäinen kukka avautui paljastaen yllätyksen:

Kaksivärinen!








Koko penkki komeudessaan.

Pieni ja vaatimaton se on naapureiden muhkeisiin, kukkia ryöppyäviin pionimeriin verrattuna, mutta oma ja ihana kuitenkin.

Pihan perän kolme Sarah Bernhardia eivät tehneet tänä vuonna nuppuja ollenkaan. Eivätkä ole juuri kasvaneet viime vuodesta. Mikähän ne on suututtanut?



Noin, siinähän sitä tuli jo jotain. Huomenna muistellaan lisää.