Ai niin, oliko mulla joku blogi?

Tai jotain puutarhantynkääkin?

Kesäkuu oli ja meni, tänään ollaan jo heinäkuussa enkä ole juurikaan jaksanut tai ehtinyt panostaa ulkohommiin tänä kesänä.

Aloitin kuukausi sitten uudessa työpaikassa, jonka työajat ovat säännölliset (huraa!) mutta minulle aivan jotain uutta ja selvästikin hankalasti omaksuttavaa. Että ihan kahdeksaksi pitäisi töihin ehtiä, ihan joka päivä - eksoottista! Olen asettanut itselleni nukkumaanmenoajan puoli yhdeksitoista arkisin, mutta aika harvoin maltan vielä silloin petiin. Myöhäisempi kukkuminen kostautuu sitten hirmuisena väsynä, joka taas näkyy pihan ja kodin hunninkokertoimissa.

Olen tehnyt niin minimaalisen vähän mitään varsinaista puutarhatöitä, että on tuntunut ihan turhalta tulla niistä vähistä tänne kertomaan. Sitten kun on hetken täältä pois, kynnys postailla nousee.
Nyt yritän kuitenkin kunnostautua edes kirjoittelussa, suuret puutarhaurotyöt on armollisesti päätetty siirtää myöhemmäksi. Ovathan ne kevät ja kesä ensivuonnakin... Nyt yritän päivittää pihakuulumiset, ne pienetkin, jotta ensi vuonna voin sitten hymyillen todeta että "voi tuon minä tein tänä vuonna paremmin", eikös juu. Mistähän sitä aloittaisi?

Terassin vieressä olevan tulppaanipenkki, jonka oranssit kukat saivat verenpaineeni nousemaan, yllätti sittenkin iloisesti:
sieltä nousi toinen aalto tulppaaneja oranssien lakastuttua, tällä kertaa niitä kaivattuja vaaleanpunaisia ja valkoisia. Seassa oli jopa muutama tummanviolettikin, olihan se värisekoituspussi. Nämä olivat selvästi eri "rotuisia" kuin pienet ja matalat oranssit, sillä varret hujahtivat puolimetrisiksi ja kukatkin olivat näyttävän kokoisia.

Tulppaanien seassa kasvoi Sorbet-pionikin kohisten korkeutta, noin puolimetriseksi. Jestas sitä riemua, kun huomasin sen tehneen ensimmäiset nuppunsa ikinä!

Ja jopa kuusi nuppua heti ensimmäisellä kerralla!
Seurasin päivittäin nuppujen tilannetta, ja vihdoin, juhannusaattona, ensimmäinen kukka avautui paljastaen yllätyksen:

Kaksivärinen!

Koko penkki komeudessaan.

Pieni ja vaatimaton se on naapureiden muhkeisiin, kukkia ryöppyäviin pionimeriin verrattuna, mutta oma ja ihana kuitenkin.

Pihan perän kolme Sarah Bernhardia eivät tehneet tänä vuonna nuppuja ollenkaan. Eivätkä ole juuri kasvaneet viime vuodesta. Mikähän ne on suututtanut?



Noin, siinähän sitä tuli jo jotain. Huomenna muistellaan lisää.

You must be kidding me!

 Keittiön ikkunan alla, siinä terassin edessä. Se saamarin kukkapenkki. Josta kaivelin viime syksynä ne oranssit tulppaanit pois. Johon istutun monta pussia vaalenpunaisia, pinkkejä ja vähän valkoisiakin tulppaaneita. Niin mitä sieltä nyt puskee? No oransseja tulppaaneja. Are you ******* kidding me???

Pakko kai ottaa huumorilla, muuten repeää pää. Jospa nämä kaksi ensimmäistä joista värin jo näkee olisivat jääneet huomaamatta poisto-operaatiossa. Jospa kaikki loput olisikin lopulta toivotun värisiä. Jooko.

Vertailun vuoksi terassin edestä omenapuun ympärille siirretyt, kukkaan jo puhjenneet mutta ylenkatsotut oranssit tulppaanit. Jep, samalta näyttävät.

Omenapuun katveessa

Omppupuu sai taas uusia lajikkeita. Ystävämme, omenapuista innostunut Olli kävi ja vartti puuhumme pari uutta oksaa. Lajikkeet ei edelleenkään jääneet mieleen, mutta eipä sillä niin väliäkään. Ihana silti! Nyt puussa taitaa olla viittä (vai kuutta?) lajiketta. Aika villiähän se on, että noita voi yhdistellä melkein miten vain.

Viime vuonna omenasato jäi odotettua pienemmäksi, noin kouralliseeen pieniä omppusia. Toivotaan tänä vuonna parempaa onnea.

Kuvassa on yksi uusista oksista, jonka Olli liitti tuollaisella pehmeällä, venyvällä erikoisteipillä. Lisäksi näkyy pyykkipoika, jonka omenaeksperttimme on asentanut oksaa taivuttamaan. On se onni, että kavereista löytyy tuollaisia puoliammattilaisia.

Tein minä itsekin jotain. Sain vihdoin reunustettua omenapuuta ympäröivän istutusalueen, jee! Puun juurella on syksyllä keittiön ikkunan alta kukkapenkistä siirretyt väärän väriset tulppaanit, joiden kukkimista vielä odotellaan tänä keväänä. Nyt siellä on kukkinut ja lakastunutkin jo muutama valkoinen lumikello, joita en ollenkaan muista hankkineeni.

Naapurin isäntä sponsoroi taas vanhat tiilet, kuten aikasempiinkin tiiliaskasteluihini ja naapurin tyttö autteli möyhennystyössä.

Ennen:

 Jälkeen:

Maa on tuossa, kuten koko tontilla, tosi kovaa ja kivikkoista. Heti huomasi kun lapio lipsahti juuripaakulle kaivetun ja ostomullalla täytetyn istutuskuopan ulkopuolelle. Yritin saada tiilet upotettua maahan joten kuten symmetrisesti, joten välillä piti kaivaa tosissaan sitä kivimurskaakin. Vähän näyttäisi vieläkin kaipaavan korjailua tuo ympyrä, mutta hoidetaan se myöhemmin. Kipeä polveni ärhentelee jo nyt, vaikka koitin säästää sitä istumalla maassa jalka suorana sojottaen. Kyykkimisestä ei tule mitään, vähän huolestuttaa miten tulevista istutushommista selvitään tänä keväänä.

Mutta sivupoluilta takaisin aiheeseen eli upeaan tiilireunukseen: mielestäni siitä tuli hieno! Nyt kelpaa ajella nurmikkoa eikä tarvitse pelätä parturoivansa samalla monivuotisia sipulikukkia tai vahingoittavansa omppupuuta.

Tulppaanipenkki, vihdoinkin

Toteutin viime viikolla hirmuisen uhkaukseni: kaivoin terassin edessä kasvaneet _väärän väriset_ tulppaanisipulit maasta ja istutin tilalle uusia, piNkkejä!

Koko kukintakauden harmitti ja ärsyttii niin paljon katsella kukkia jotka eivät olleet ihan sitä mitä piti, että tämä patalaiska puutarhuri ryhtyi noinkin hölmöön urakkaan. Oli nimittäin aikamoinen. Varsinkin, kun "kukkapenkki" ei ollut mikään kunnon penkki rajatulla alueella. Onneksi kasvit ja kesäiset kitkemiset olivat pehmentäneet ja möyhentäneet maata. Oli kohtalaisen helppoa käännellä maata ja nyppiä rikkaruohot pois. Hankalampaa oli löytää kaikki (?) sipulit epämääräiseltä alueelta pionin ympäriltä. Pesuvadillinen löytyi, tiedä sitten paljonko jäi maahan. En sentään siiviöinyt multaa, kunhan vain haroin lapiolla, istutuslapiolla ja käsin. Melkein kaikki olivat tuottaneet jo sivusipuleitakin. Ensi vuonna saadaan niistä entistäkin runsaampi kukkaloisto. Kivaa!

Istutin uudet sipulit ja rajasin penkin vanhoilla tiiliskivillä - vihdoinkin. Siitä tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin.

Vasemmalla on yhden tiilen kolo, koska juuri siinä välissä on pikkusydän. Katsotaan, siirretäänkö häntäkin, vain elämmekö epätäydellisen ympyrän kanssa. Jotenkin veikkaan jälkimmäistä...

Niin, ja ne vanhat. Niiden loppusijoituskohde on vielä päättämättä. Luultavasti osa omenapuun ympärille, osalle pitää keksia jokin muu paikka.

Taisin hötkyillä turhan aikaisin

Onko tämä siis se sama pelargoniapuska, jolle väläyttelin jo "Vaihtoon!"-korttia hieman tuskastuneena jokusen viikko sitten sillä perusteella, ettei se kukkinut. No on. Onneksi en hötkyillyt liikaa vaan annoin tosiaan sille lupaamaani aikaa. Kyllä nyt kelpaa katsella tätä niin ulkoa kuin sisältä keittiön ikkunastakin.

(Ainoa juttu mitä mietin, on että ihanko totta olen ostanut tällaisia mummon alushousun värisiä kukkia joskus? Epäilen, että ovat menneet vaihtamaan väriä tai sitten joku on käynyt vaihtamassa nämä ärhentelyni luettuaan...)

Poikkeus vahvistaa säännön

Kyllä joo, vaaleanpunainen on lempivärini ja sitä valkoisen kanssa on tarkoitus hankkia pihaväreiksi. Mutta kuten aina, poikkeus vahvistaa säännön: kärhöt meillä kukkii sinisinä.

Ah, kärhöt. Ne taisivat olla ihan ensimmäisiä monivuotisia kasveja joita hankimme tälle tontille. Pihaa hallitsee verkkoaidattu tenniskenttä eli tuttavallisemmin katiska, joka on kyllä kiva mutta hitsin ruma. Istutimme 12 alppikärhöä sen talon puoleiseen päätyyn ajatuksella, että verkkoaita peittyy aikanaan elävällä, vihreällä seinämällä. Maisemointia nääs. Tai "jos et voi peittää jotain, korosta sitä"?

Opiskelimme kirjoista ja Googlesta kärhöjen sielunelämää ja koitimme luoda niille hyvät kasvuolosuhteet muokkaamalla ja lannoittamalla maata perusteellisesti. Mietimme istutuskulmia ja hankimme taimille varjostusta ensin muoviputken pätkillä ja myöhemmin, kun olivat vähän jo kasvaneet, istuttamalla niiden juurelle perennoja.

Mieheni heittäytyi antaumuksella kärhönnkasvattajaksi, joka jaksoi kastella taimia säännöllisesti ja tutkia päivittäisiä kasvuvauhteja. Kasvuvauhti oli ensimmäisenä kesänä tuskastuttavan hidas, mutta voi sitä riemua kun vihdoin, lopultakin ensimmäinen kärhön verso saavutti verkkoaidan yläreunan! Juhlistimme iloista perhetapahtumaa kutsumalla naapurit juhlallisesti KärhöKerhon Kakkukahville. Tilaisuudessa pidettiin luonnollisesti puhe ja skoolattiin onnistuneelle kasvatukselle.

Tuohon aikaa, olisiko se ollut hmmmm... viisi vuotta sitten, en ollut vielä ehtinyt, jaksanut saati osannut miettiä puutarhatoiveitani, joten väri taisi valikoitua raadollisesti sen mukaan, mitä oli tarjoushinnalla saatavilla juuri silloin.

Kaikki kaksitoista taimea ovat tietenkin kasvaneet jo "huippukorkeuteen" aidan yläreunaan, mutta ihan ei olla vieläkään tavoitteessa koko verkkoaidan peittävästä kasvustosta. Terhakkaimmat yksilöt ovat toki levittäytyneet ja tänä keväänä näyttäisi useimmat tuuheutuneenkin kivasti, mutta lähinnä yläosasta. Aidan alaosa on vielä aika kalju, pelkät rangat kiipeilevät verkkoaitaa pitkin ilman lehtiä saati kukkia.

Parhaiten on kasvanut taloa lähinnä olevassa kulmassa kasvava taimi. Juuri se, jonka lapset melkein katkaisivat ensimmäisenä talvena laskettuaan pulkalla sitä päin. Mieheni on vakuuttunut, että tämä "leikkaushoito" on vaikuttanut kasvin selkeään irtiottoon ja huomattavasti vehreimpään olemukseen muihin verrattuna. En silti ole antanut miehet saati lasten katkoa muita siinä toivossa, että nekin säikähtäisivät kukkimaan yhtä uutterasti.

Ai niin, ne kärhöjen vartta varjostamaan istutetut perennat, muistaakseni Amerikan keijukukat, olen onnistunut vuosien saatossa kitkemään huolellisesti pois. Jokaisen kolmenkymmenenkuuden. Huoh. Eivät ilmeisesti ehtineet kukkaan asti ennen kuin minä nyhdin lehdet ja juuret samalla kun putsasin rikkaruohoja kärhöjen juurelta, joten eivät näyttäneet säilyttämisen arvoisilta. (Oikeasti = en tunnistanut perennaksi.)
Ei ne muuten harmita, nekin kun olivat sinisiä, mutta olihan ne esimmäisiä suurella vaivalla valittuja ja isolla rahalla ostettuja perennoja. Sen jälkeen olen ostanut kukkia lähinnä postimyynnistä (helposti) tai saanut taimia (ilmaiseksi).

Kärhöseinämämme kukkii parhaillaan komeasti, ja minä ihailen kukkien kaunista väriä. Puutarhassa saa olla jotain vähän erilaista, suunnittelematonta, joka ei ihan istu harmoniaan. Ainakin minun puutarhassani, joka on muutenkin aika vinksin vonksin ja vähän heikun keikun.

Värillä ei ole väliä, kunhan se on vaaleanpunaista

Olen ajatellut että voin vapaasti roiskia kasveja sinne tänne ja kokeilla vähän sitä sun tätä, mutta kokonaisuus pysyisi jotenkin hallussa jos värimaailma kuitenkin olisi rajattu. Niinpä olen valinnut pihaan tulevien kukkien ja kasvien väreiksi vaaleanpunaisen, valkoisen ja vihreän eri sävyt. Ja violettihan on toki vaaleanpunaisen sävy, eikä tämäkään ole ihan ainoa poikkeus. Mutta siis noin niin kuin periaatteellisena nyrkkisääntönä koitan toteuttaa.

Eikä se ole niin tarkkaa tai nokonuukaa. Sehän tässä  juuri oli ajatuksena, että rennolla otteella ja ilman stressiä laitellaan tätä pihaa. Paitsi että nyt kyllä on, heti tuli tälle keväälle kauhea moka ja itkun aihe ja harmitus:

Syksyllä istuttamani sipulikukkapenkin tulppaanien piti olla hennon vaaleanpunaisia, mutta nämähän ovat korallinpunaisia, suorastaan oranssin sävyisiä.

Kun nämä tulppaanit vastoin odotuksiani selvisivät pakkastalvesta ja salakavalasti väijyvistä myyristä ja nousivat terhakkaina pintaan keväällä, röyhistelin rintaani tyytyväisenä. Sitten kun tulppaanien nuput alkoivat hiukan raottua ja väri pilkisteli sieltä täältä, kiertelin ja kaartelin penkin ympäri uskotellen itselleni että väri "vain näyttää" nyt siltä, ja sitten kun kukat puhkeavat väri olisi taatusti se oikea, kaunis vaalenpunainen.
Ja kun kukat olivat sitten erään työpäiväni aikana räjähtäneet auki, olin purskahtaa itkuun ne illalla ikkunasta nähdessäni. Yhyy, nehän on oransseja! Teki mieli repiä kukkia nyrkkeihin, ajaa suorinta reittiä 30 kilometriä puutarhakauppaan ja tivata joltain myyjärukalta itkupotkuraivarin partaalla mitä tämä oikein tarkoittaa. En tietenkään tehnyt niin, vaan pyysin kommentteja väristä mieheltä ja naapurin rouvalta. -Juu, ihania ovat, tosi kauniin oransseja. Kiitos, tätä juuri en halunnut kuulla. Ärf!

En mitään muuta niin inhoa kukkien väreissä kuin oranssia. Tai no en ehkä ihan inhoa, mutta en kuitenkaan pidä. Minulla on ihan lämmin suhtautuminen esimerkiksi oransseihin krassin kukkiin, tai jopa oransseihin gerberoihin. Mutta tulppaanit, ei. Ruusut, liljat tai muut leikkokukat, eieiei oranssina. Aivan puistattaa, uh. Ehkä eniten epäpitämäni oranssi kukka on perinteisten kesäkukkapenkkien vakiokasvi, samettikukka. Se ja hopealehti ovat ehdottomasti inhokkikukkieni ykköset. En osaa selittää miksi, mutta oranssi samettikukka personoituu mielessäni ilkeäksi. Keltainen sisarlajikkeensa ei puolestaan nostata mitään traumaattisia mielleyhtymiä, vaan on ihan nätti ja jees, mitä nyt muistuttaa ilkeän sisarensa olemassaolosta ja jää siksi ostamatta minun kukkapenkkiini.

No, siinä se oranssi tulppaanipenkki nyt edelleen on, keittiöni ikkunan alla, päivittäin silmissäni ja harmittamassa. Joka kertaa kun näen ne, koitan pää kallellaan arvioida, onko ne sittenkään ihan niiiiiiin pahasti oransseja kuin muistelin.... ja on ne. Olkoot sitten. Ainakin tämän kesän. Voi olla, että syksyllä tongin sipulit ylös, keksin niille jonkun toisen paikan tai annan jollekin joka osaa väriä arvostaa, ja istutan tilalle kauniita, hennon vaaleanpunaisia tulppaaneita. Ehkä sekaan jopa muutamia sähäkän pinkkejäkin,  jos oikein villiksi heittäydyn!