Mitäs me kesällä vol.2

Edellisen postauksen epäonnistumisten luettelon jälkeen pitää todeta positiivisesti, että kyllä meidän minikokoiset marjapensaat (viinimarja, karviainen ja vadelma) tuottivat marjoja ihan kiitettävästi. Ainakin linnut kiittivät, kun en raskinut niitä lintuverkkoja virittää, vaan söimme suoraan puskista kilpaa lintujen kanssa. Kaikki saivat nauttia, hyvä niin.

Heinäkuun helteillä meidän pihalla urakoitiin hikisen projektin kimpussa. Takapihan lauta-aita oli huonossa hapessa, joten se purettiin elementteihinsä, pestiin, ja maalattiin uudelleen. Tukipuut valettiin uusiin anturoihin, sillä aita heilui saatuaan osumaa joka vuotisesta lumiauran kasaamasta lumimäärästä.

Käytimme häpeämättömästi nyreää lapsityövoimaa hyväksemme, sillä maalauhommaa riitti aikuisillekin useaksi päiväksi.

Yhdestä pihan nurkasta löytyi hauska "muinaisjäänne": esikoisen lyijykynällä lauta-aitaan piirtämä tikku-ukko.

Ei koko kesä kuitenkaan pelkkää työleiriä ollut. Pihalla myös rentouduttiin

ja uitiin paljon.

Terassin portaiden kaiteet odotuttavat edelleen itsään, mutta panostimme muulla tavoin terassin viihtyvyyteen. Uusimme terassin tuolien kangaspäälliset! Aikaisemmin meillä oli mukavat, mutta ah! niin ysärillä, kukertavan kirjavalla kankaalla verhoillut tuolit. Nyt niissä on tyylikkään hiilenharmaat verhoilut - ja ennen kaikkea materiaali on likaa hylkivää ja kosteutta kestävää kangasta, joten hometta ei tarvitse enää pelätä.

Kas, kuopus otti selfien kun vanhukset ahertavat yötä myöten verhoilun kimpussa.

Vauhdinottoa

Jos olisin oikea puutarhuri, olisin varmaan jo pihahommissa pää onnesta sekaisin. En kuitenkaan ole. Piha nykytilassaan lähinnä masentaa.
Koitetaan silti hakea jotain positiivista. Vaikkapa tämä muutos:

Piha viikko sitten

 Piha nyt

Ihan selkeä muutos! Ehdottomasti parempaan päin! Ihanan vihreä, kutsuva ja - no niin, eipä kuitenkaan innostuta liikaa hehkuttamaan. Harmaa, ankea rytöläjä se on. Mutta lumeton, siitä lähdetään.

Pensaat, kasvulaatikot ja istutukset kaipaavat kunnon ruoppausta ja sammaloitunut nurmialue haravointia. Lumen alta paljastuvat roskat, lelut ja parittomat hanskat pitää kerätä.

Tämän vuoden lähtötilanne, tästä lähdetään. Hengitän syvään, otan vauhtia ja alan taas puutarhahommiin. Kesä täältä tullaan!

Ovenpielessä on jotain pielessä...

Etuoven tienoo, sehän on kodin käyntikortti ja ensivaikutuksen luoja. Sekös harmittaa. Meillä etuovella on tällä hetkellä aika hirveä rytöläjä, en ole ehtinyt edes ajatella sitä puolta vielä tänä kesänä.

Paljastetaan nyt sit koko kauheus. Tältä se nyt sitten näyttää (ounou):

Sattuipa sopivasti, kurjuuden maksimoinnin nimissä aurinkokaan ei paistanut kuvaa ottaessa. On niin synkkää ja kurjaa...

Etuovi on vanha ja kaipaa kipeästi kunnostusta, samoin oikeastaan koko porrashässäkkä. Portaiden betoniaskelmat ovat kuluneet ja rapautuneet. Porrasrallikin alkaa olla aivan tiensä päässä, sen verran ruosteinen rämä se on.

Portaiden ja oven kunnostus sekä oven päälle sijoitettavan uusi katos on suunniteltu viime talvena, mutta voi olla että tämän kesän remppahommat keskittyvät sittenkin enemmän takakuistin loppunsaattamiseen ja uutena juttuna to-do-listan kärkeen kiilanneeseen sisäremonttiin.

Portaiden molemmin puolin kasvaa hirvittävät rikkaruohopehkot; voikukkaa, piharatamoa, hiirenvirnaa, maitohorsmaa, you name it, kaikkea löytyy sekä paljon sellaisia rikkoja joita en tunne nimeltä.

Lisäksi portaiden molemmin puolin kasvaa jostain kummasta ilmestynyttä villiorvokkia. Orvokit saavat kyllä luvalla suloistuttaa oven edustaa, muista on vakaa aikomus hankkiutua eroon.
 
Jos ei ehditä remppaamaan ulkoa, niin kitkemään kuitenkin ehdin, pakko ehtiä! Oikein odotan että saan pari-kolme tuntia aikaa, niin näytän noille rikkaruohoille kuka määrää (ne) ja mitä mä niistä ajattelen (niitä ei voi kai ikinä päihittää). Tai ainakin revin ja riuhdon niin että sepeli senkun vaan roiskuu.

Edelliset asukkaat olivat istuttaneet portaiden molemmin puolin ikkunoiden alle monivuotisia sipulikukkia. Ensimäisinä vuosina ne näyttivät viitteellisesti kukkapenkeiltä, mutta ajan myötä ohuen ohut multakerros on kulunut jonnekin, kadonnut. Oikeastaan se on hyvä, eihän kivijalan juureen suositella kukkapenkkejä keräämään kosteutta, siksi en ole edes yrittänyt tehdä asialle mitään.

Nyt narsissit puskevat pintaan suoraan sorasta. Ne on jotenkin säälittävän näköisiä, toisaalta naurettavia. Kyseessä on isot, yksikukkaiset keltaiset narsissit, joita on istutettu sotilaalliseen riviin säännöllisin välein ja erittäin harvaan. Niiden edessä on yhtä harva mutta sotilaallinen rivi krookuksia. Olen viime vuosina kaivanut kuivuneiden ruukkunarsissien ja -helmililjonen sipuleita näiden rivien väleihin ja kahtena viime keväänä sieltä onkin puskenut uutta kasvustoa vähän härnäämään jäykkää järjestystä. Istuttamisesta ei kai voi puhua, kun kyseessä ei ole varsinainen kukkapenkki eikä siellä ole multaa nähtykään, pelkkää hiekkaa ja sepeliä vain.                                                                                                                                                                                                                          Kuva huhtikuulta 2006


Kuva-arvoitus: Mitä näet seuraavassa kuvassa?

Oikea vastaus: putoavan lumen katkaisema, maalarinteipillä lastoitettu tuija. Hyvin toimi, kuivat keltaiset kun karsi pois niin ihan ehta havuhan siitä vielä tuli.

Portaiden molemmin puolin on puiset istutuslaatikot, jotka mieheni nikkaroi viime kesänä. Niihin on istutettu (jotkut, tarkempaa nimeä muistamattomat) tuijat, joiden talvehtimista jännitimme kovasti.

Epäonnekseen laatikot asetettiin paikkaan, johon katolta tuleva lumi rysähtää täydellä voimalla alas tullessaan. Tuijat näyttävät selviytyneen kuitenkin yllättävän vähin vaurioin lumesta ja varsinkin hurjista pakkasista. Ilmeisesti laatikot ovat siis tarpeeksi isoja että multamäärä auttaa juuria talvehtimaan. Laatikot ovatkin niin painavia, ettei niitä mielellään aleta siirtelemään, joten noille sijoilleen taitavat jäädä jatkossakin. En usko, että lumimäärä katolla voi enää kasvaa viime talvesta!





Ovenpielessä roikkuu amppelitomaatti. Muutama viikko sitten luulin että se olisi jo mennyttä kalua, kun oli niin nuupallaan eikä kukkia näkynyt. Nyt se on reipastunut ja näyttäisi oikein lupaavalta satokin!

Etukäteen pelkäsin hieman, että tomaatin kastelu jää huonolle tolalle, koska vesi pitää hakea sisältä ja kuljettaa koko asunnon läpi.
Olen ratkaissut asian säilyttämällä pientä viiden litran kastelukannua tuulikaapissa. Kertatäytöllä siitä riittää vetta kahdeksi tai jopa kolmeksi päiväksi tomaatille ja petunioille, jotka ovat sateen suojassa räystään alla. Näin muistan ja jaksan kastella tontin paahteisimmalla paikalla kasvavia kasveja säännöllisesti, mutta säästyn veden kantamiselta joka päivä.

Tämän kesän ainoa panostus etuovelle on ollut kesäkukat.

Oven molemmin puolin on ikkunoiden alla petunialaatikot. Nyt siis entistä ryöppyävämpinä, tsekkaa edellisten postauksien kuvat, vinkvink.

Portailla on kaksi kesäkukkakoria: pelargoniaa, lobeliaa, petuniaa, toisessa myös maahumalaa ja mätäsdianaa.

Korien välissä pilkottaa "vahtikoiramme": maalattuja kiviä, muistaakseni esikoisen 4 ja nuoremman 2 vuotiaina maalaamat dinosaurukset ja minun leppäkerttuni. Nämä ovat perhekalleuksia, joista ei luovuta ikuna!




Ei kai tässä taida muu auttaa kuin ryhtyä toimeen ja tehdä tälle etuoven tienoolle jotain. Kohta, ihan kohta kun ehdin ja jaksan enkä keksi enempää tekosyitä lykätä sitä ryhtymistä.

Ulos komerosta

Tässä olen, Rullakatariina, puutarhatumpelo, huonekasvien sarjamurhaaja, viherpeukaloamputoitu. Ison pihan emäntä, joka haaveilee joskus vielä loihtineensa tästä kurjasta pihasta vehreän puutarhan, jossa silmä ja sielu lepäävät monipuolista kasviloistoa katsellessa ja salaisia sopukoita tutkiessa.
Välillä tuntuu hieman mahtipontiselta kutsua pihaamme puutarhaksi, se kun on iso aukea jonka laidoilta löytyy jotain kasvillisuutta ja keskelta voikukkaryteikköä.Yritän sinnikkäästi pitää kuitenkin unelmistani kiinni ja kasveistani huolta jotta jonain kauniina päivänä voisin liioittelematta kutsua tätä unelmieni puutarhaksi.

Ei tämä pih- siis puutarha uusi ole, vaikka blogi onkin. Muutimme tänne kuutisen vuotta sitten ja joskus harmittaa kuinka puutarhahommat ovat edelleen kesken, retuperällä ja ihanasti rempallaan, tai ainakin vähän vinksin vonksin.
Tämän blogin ajatuksena on toimia päiväkirjana itselleni ja ehkäpä lohdutuksena muille, jotka eivät ole armoitettuja viherpeukaloita. Minun on kiva huomata, että että edes jotain edistystä on tapahtunut. Lisäksi on hyvä muistaa ettei kaiken tarvitse aina olla pihan kunnostamisessa ja puutarhan hoidossa (tai muussa elämässä!) kovin vakavaa saati täydellistä. Yrityksen ja erehdyksen kautta mennään, joskus laiskotellaan, joskus rynnätään suinpäin into piukassa kohti katastrofeja tai voitokkaita onnistumisen tunteita.
Jos saamme virvoitettua yhteistyöhaluttomaksi simahtaneen vanhan läppärini, voin esitellä pihan edistymistä aivan sieltä alusta asti. Pidetään peukkuja, sillä olisi siellä kovalevyllä muutama tuhat muutakin kuvaa joita kaipailen kovasti. Ehkä opin nyt siirtämään kuvia ja tärkeitä tiedostoja varmuuskopiohin...

Viiru ja Pesonen ovat puutarhaidoleitani, toki monen muun taiturin ohessa. Lastenkirjan hillittömän hauskassa menossa on hellyttävän suloisia suvantohetkiä jolloin nautitaan päiväkahvit pihalla syreenien katveessa. Ihanan idyllistä. Minäkin haluan!

Kuva: Sven Nordqvistin kirjasta Viirun syntymäpäivä (syreenimajassa nautitaan kaffetta myös ainakin kirjassa Viiru ja Pesonen ja Kososen kukko)