Alavilla mailla hallan vaaraa

Muistin nostaa taimet ja pelargoniat yöksi sisään, hyvä minä! No joo, naapurin rouva laittoi kyllä asiasta viestin, mutta että jopa muistin sen sitten juuri ennen nukkumaan menoa. Miehen kanssa laatikoita, purkkeja, koreja ja amppeleita kantaessa homma sujui sutjakkaasti. Aamulla kun jouduin tekemään operaation toisin päin yksinäni, sain turattua siihen varmaan vartin. Kasvit olivat varastohuoneessa, ei erityisen kaukana ulko-ovesta, mutta kolmen oven päässä. Ja ainakin yksi ovista piti aina muistaa sulkea, ettei uteliaat kissat karanneet pihalle. Oli siinä ähräämistä. Toivottavasti ei tarvitsisi enää monta kertaa tehdä tätä puljausta!

Aamusella kävelin pikaisen katselmuksen tiluksilla

• Mansikkamaalla 2 taimea näyttäisi kuolleen, muut pukkaa lehteä kiitettävästi. 

• Kuolleeksi luulemani pioni kolmen ryhmästä oli sekin intoutunut kasvamaan vihdoin. Väärin luulin siis! Kaksi muuta ovat jo parikymmensenttisiä hujoppeja (note to myself: pitäisi järkätä näille tukikepit tai -kehikot), kun tämä mattimyöhäinen vasta nostaa päätään mullasta. Mutta toivotin senkin tervetulleeksi ja käskin ottaa kaverit kiinni.

• Sakokaivon ympärille istutettu kivikkokasvi (oliko tämä sammalleimu? Kivikko suopayrtti? Vai jotain muuta? Hmm, vasta muka muistin tämänkin) hehkuu ihanan värisenä.

Kuva ajalta jolloin kamera oli vielä voimissaan

• Keräsin pyykit narulta. Olipa siitepölyä! Ehkä ei kannattaisi nyt kuivata ulkona. Onneksi kukaan perheessä ei ole allergikko. Pyykkien ripustamisessa ulkonarulle on vain sitä jotain, se on ihmeen mukava kotityö, ihan eri fiilis kun mättää märkiä vaatteita sisällä kuivaustelineelle.

Before - after

Ei oo kuulkaas puuhattu Puuhapihalla lähipäivinä. Elämä hei hulinata ja isoa multakuormaakin edelleen odotellaan.

Kameran laturi pysyttelee myös edelleen piilossa, mutta tänään räpsäsin kännykameralla kuvan siitä tulppaanipenkistä  jonka kitkin sunnuntaina. Oli pakko ottaa todistusaineistoa, on se _joskus_ ainakin ollut hyvässä kunnossa  ennen kuin voikukat valtaa sen taas kokonaan. Joten here comes, sorry olematon kuvanlaatu:

BEFORE: Löydätkö kuvasta kukkapenkin?

 AFTER: Tulppaanin kukat lakastuneet, mutta jättilaukat (?) availevat kukkiaan.

Nyt muuten ymmärrän, miksi se kukkapenkin perustaminen kannattaisi vähän perinpohjaisemmalla metodilla kuin "kaivetaan kuoppa nurmikkoon ja humps multaa ja kukka perään".

Ajattelin reunustaa tämän penkin vanhoilla tiiliskivillä. Tiedän, alusta on nyt täynnä rikkaruohojen juurikasvua, mutta jospa siitäkin selvitään. Seuraava kitkemisurakka voi kuitenkin olla jo vähän iisimpi. Ainakin jos sen aloittaisi ennen kuin koko penkki kasvaa pelkkää voikukkaa.

Tuolla keskellä on muuten myös pioni, viime kesänä istutettu Sarah Bernhard Sorbet. Ihan tiitteränä se sieltä näyttää kasvavan. Toivottavasti ei menisi kovin montaa vuotta ennen kuin se jo kukkisikin.

 Tältä näyttää viikko sitten leikattu nurmikko:

Oh dear. No jospa sitä toimerruttaisiin taas viikonloppuna taistoon voikukkia vastaan.

Poikkeus vahvistaa säännön

Kyllä joo, vaaleanpunainen on lempivärini ja sitä valkoisen kanssa on tarkoitus hankkia pihaväreiksi. Mutta kuten aina, poikkeus vahvistaa säännön: kärhöt meillä kukkii sinisinä.

Ah, kärhöt. Ne taisivat olla ihan ensimmäisiä monivuotisia kasveja joita hankimme tälle tontille. Pihaa hallitsee verkkoaidattu tenniskenttä eli tuttavallisemmin katiska, joka on kyllä kiva mutta hitsin ruma. Istutimme 12 alppikärhöä sen talon puoleiseen päätyyn ajatuksella, että verkkoaita peittyy aikanaan elävällä, vihreällä seinämällä. Maisemointia nääs. Tai "jos et voi peittää jotain, korosta sitä"?

Opiskelimme kirjoista ja Googlesta kärhöjen sielunelämää ja koitimme luoda niille hyvät kasvuolosuhteet muokkaamalla ja lannoittamalla maata perusteellisesti. Mietimme istutuskulmia ja hankimme taimille varjostusta ensin muoviputken pätkillä ja myöhemmin, kun olivat vähän jo kasvaneet, istuttamalla niiden juurelle perennoja.

Mieheni heittäytyi antaumuksella kärhönnkasvattajaksi, joka jaksoi kastella taimia säännöllisesti ja tutkia päivittäisiä kasvuvauhteja. Kasvuvauhti oli ensimmäisenä kesänä tuskastuttavan hidas, mutta voi sitä riemua kun vihdoin, lopultakin ensimmäinen kärhön verso saavutti verkkoaidan yläreunan! Juhlistimme iloista perhetapahtumaa kutsumalla naapurit juhlallisesti KärhöKerhon Kakkukahville. Tilaisuudessa pidettiin luonnollisesti puhe ja skoolattiin onnistuneelle kasvatukselle.

Tuohon aikaa, olisiko se ollut hmmmm... viisi vuotta sitten, en ollut vielä ehtinyt, jaksanut saati osannut miettiä puutarhatoiveitani, joten väri taisi valikoitua raadollisesti sen mukaan, mitä oli tarjoushinnalla saatavilla juuri silloin.

Kaikki kaksitoista taimea ovat tietenkin kasvaneet jo "huippukorkeuteen" aidan yläreunaan, mutta ihan ei olla vieläkään tavoitteessa koko verkkoaidan peittävästä kasvustosta. Terhakkaimmat yksilöt ovat toki levittäytyneet ja tänä keväänä näyttäisi useimmat tuuheutuneenkin kivasti, mutta lähinnä yläosasta. Aidan alaosa on vielä aika kalju, pelkät rangat kiipeilevät verkkoaitaa pitkin ilman lehtiä saati kukkia.

Parhaiten on kasvanut taloa lähinnä olevassa kulmassa kasvava taimi. Juuri se, jonka lapset melkein katkaisivat ensimmäisenä talvena laskettuaan pulkalla sitä päin. Mieheni on vakuuttunut, että tämä "leikkaushoito" on vaikuttanut kasvin selkeään irtiottoon ja huomattavasti vehreimpään olemukseen muihin verrattuna. En silti ole antanut miehet saati lasten katkoa muita siinä toivossa, että nekin säikähtäisivät kukkimaan yhtä uutterasti.

Ai niin, ne kärhöjen vartta varjostamaan istutetut perennat, muistaakseni Amerikan keijukukat, olen onnistunut vuosien saatossa kitkemään huolellisesti pois. Jokaisen kolmenkymmenenkuuden. Huoh. Eivät ilmeisesti ehtineet kukkaan asti ennen kuin minä nyhdin lehdet ja juuret samalla kun putsasin rikkaruohoja kärhöjen juurelta, joten eivät näyttäneet säilyttämisen arvoisilta. (Oikeasti = en tunnistanut perennaksi.)
Ei ne muuten harmita, nekin kun olivat sinisiä, mutta olihan ne esimmäisiä suurella vaivalla valittuja ja isolla rahalla ostettuja perennoja. Sen jälkeen olen ostanut kukkia lähinnä postimyynnistä (helposti) tai saanut taimia (ilmaiseksi).

Kärhöseinämämme kukkii parhaillaan komeasti, ja minä ihailen kukkien kaunista väriä. Puutarhassa saa olla jotain vähän erilaista, suunnittelematonta, joka ei ihan istu harmoniaan. Ainakin minun puutarhassani, joka on muutenkin aika vinksin vonksin ja vähän heikun keikun.

G R I

Au.

Diagnoosi: semipaha G R I (Gardening Related Injury)

Selite: oikean käden etusormi kosketusarka, nyhdetty liikaa sen vipuvoimaan luottaen. Auringon polttama niska.

Tapahtuman kulku: yksi tulppaanipenkki, kaksi siideriä, kolme tuntia meditatiivista kitkemistä.

Hoito: popcornia, kuohuviiniä ja sing-a-long:ia akustisen kitaran säestyksellä ilta-auringossa. Arnicavoidetta.

Kameran laturi sen verran hyvässä tallessa, ettei kuvia tänään. Before-kuva saatiin, toivottavasti laturi löytyy niin saadaan myös after.

Pelottava pussi

Huuu! Sain postia (kiitos kiitos kiitos Milla!) joka ihastuttaa ja pelottaa hurjasti.

Siellä on herneen, hajuherneen, lehti-, parsa-, palmu-, kerä-, kiinankaalin ja paksoin siemeniä. 

KÄÄÄK!

No, ei auta muu kuin elvyttää se peloten ilmapiiri jolla tätäkin blogia lähdettin pitämään. Vedetään syvään henkeä. Luetaan muutama sivu puutarharaamattua. Mietitään sopivia paikkoja. Sitten kääritään hihat, kokeillaan ja katsotaan. Eihän se voi olla hirveän vaikeaa. Eikä se saa olla liian vakavaa. Entä sitten jos ei kaikki onnistukaan. Tai mitäpä jos kaikki onnistuukin! Hui, saapa nähdä!

Tilapäismajoitusta (tunnistusapua kaivataan!)

Terassilla on nyt tilapäismajoituksena läjä laatikoita, ruukkuja ja ämpäreitä. Niissä aloittelee kasvuaan mm pelargoniaa, kesäkurpitsaa, leikko-, salko- ja härkäpapua ja leinikkejä.

Pelargoniat ja leinikit (kuvassa takimmainen puulaatikko ja vihreä emalikattila + kuvan ulkopuolla kaksi isoa saviruukkua) osaan paikallistaa, mutta mutta, nuo loput...  

Luulen että etummaisessa puulaatikossa ja keskimmäisessä parvekelaatikossa on kesäkurpitsaa,

 takimmaisessa leikkopapua

 

ja etummaisessa härkäpapua

.
Vaan en ole varma. Tunnistaisiko joku lukija taimet? Arvailuja saa heittää!

PÄIVITYS: Parikin (minua) kokeneempaa puutarhuria lähetti viestejä (KIITOS!) joissa tunnistettiin alimman kuvan taimet kesäkurpitsaksi.
Ja nyt kun asiaa ajattelen, niin käyhän se järkeenkin että kaksi papua olisi aika saman kaltaisia kuten nuo kaksi ensimmäistä kuvaa, ja kurpitsa se erilainen.
Näillä tunnistetiedoilla osaan sitten loppusijoittaa pavut sellaiseen paikkaan, jossa niille saadaan tukea ylöspäin.

Jaksaisko sitä?

Se on joka kerta yhtä rasittavaa, varsinkin siihen ryhtyminen. Joka kerta sitä hohhoilee etukäteen, että "jaksaisko sitä, emmä tiedä, en kyllä jaksais, mutta pakko kai se on". Nimittäin ruohon leikkaaminen.

Pelkästään meidän takapihan "alapihan" ruohon leikkaamiseen voi varata kahdesta kolmeen tuntia, jos kiertelee huolellisesti kaikki lasten leikkipaikat ja puut ja istutukset, ajaa kunnolla ihan sieltä takaryteiköistäkin eikä pelkästään keskialueen paraatinurmea (*naurua*). Lisäksi on vielä takapihan jyrkkä rinne, jota minä en edes jaksa lykkiä ylös enkä uskaltaisi ajaa alas, karkaisi vielä koko kone käsistä. Niin ja etupihalta pari aluetta lisää.
Siksipä urakkaan ryhtymistä haluaisi aina vitkutella viimeiseen asti. Tai sitten työ jaetaan. Ja se, joka saa väännettyä itsenä ensimmäisenä leikkurin ohjaimiin, saa luonnollisesti aloittaa helposta, tasaisesta ja suhteellisen esteettömästä tontista. Siinä homma etenee ja aikaansaannoksia on kiva katsoa, tulee kunnolla tekemisen meinki. "Sä voit sit ottaa noi loput", se pelätty vuoronvaihtolause, on kuultu jo aika monta kertaa molempien leikkaajien lausumana. Loppu 1/3 pihasta on se vaikea alue, jonka kimpussa kuluu 2/3 kokonaisajasta.

Ensimmäisen kesän pari ensimmäistä kertaa piha leikattiin perinteisellä kelaleikkurilla. En muista mistä saimme sen lainaan, mutta sen muistan, että hyvin nopeasti kypsyi yhteinen päätös astetta paremmasta koneesta. Ei meille tietenkään mitään päältäajettavaa masinaa tullut, vaan ihan perus bensakone jossa on vetävät renkaat (vai miten se sanotaan, ettei ihan pelkällä lihasvoimalla lykitä?).
Myönnän nauraneeni aikaisemmin päin naamaa miehelle, joka haaveili päältäajettavasta koneesta. Hän perusteli sen hankintaa silläkin, että konetta voisi käyttää lumien luomiseen tai jopa maan muokkaamiseen. Silloin oli takana pari niukkalumista talvea, mutta kyllä vaan alkaa tämänkin rouvan mieli muuttumaan näiden viime talvien ennätyskinosten jälkeen. Huh, tulee ihan hiki muistellessakin lumenluontiurakoita, mutta ei mennä siihen nyt, siitähän voi vaikka tehdä oman postauksen kun on taas sen aika.

Siis takaisin ruohonleikkaamiseen. Tänä keväänä on jälleen herätelty keskustelua "jonkun edullisen perusmallisen" päältäajettavan leikkuri-monitoimilaitteen hankkimista. Hah hah, eipä taida ihan edullisesti sellaista perusmallia löytyäkään, jossa olisi mukana lumiaura ja minun toivomani maanmuokkausterä. Mitä enemmän noita lisähärpäkkeitä siinä edulllisessakin perusmallissa on, sitä terävämmin tulee vedettyä happea hintoja vertaillessa. Luulenpa että ainakin tämä kesä vielä jatketaan tutun ja turvallisen leikkurimme kanssa.
Kun vain jaksetaan ja viitsitään ryhtyä hommiin.

Eilen mies oli reipas ja ajoi koko alapihan, ei edes tarjonnut minulle loppu-urakkaa. Ja kyllä se taas vaan kannatti, piha on ihan erin näköinen! Siisti ja ihana. Eron huomaa heti. Vai huomaako?

Huomaako kumpi puoli on jo leikattu?

Bonzaikoivut

Pihallamme on kasvanut pari koivua, oikeastaan muutamiakin pieninä ryppäinä. Muistan oikein hyvin, kuinka pieniä ne oli silloin kun tänne muutettiin, nyhdin koivuntaimia juurineen käsin tenniskentän laidalta. Jossain vaiheessa annoin yhden taimen jäädä kasvamaan tenniskentän ovenpieleen, ikään kuin pihakoivuksi.
No joo, nyt se (ne, se on haaroittunut kai kolmeksi) on kasvanut noin viisimetriseksi hujopiksi, joka selvästikin kärsii tilanpuutteesta - ja on vaaraksi tenniskentälle.

Ensinnäkin koivun runko likistyy kentän verkkoaikaa vasten, toisekseen sen juuret kasvavat mitä luultavimmin kentän alla, ja sieltä todennäköisesti  pullistelevat jossain vaiheessa kentän pintaa rikki.

Olihan se kivan näkoinen, oma pihakoivu, mutta nyt päätettiin viikonloppuna kuitenkin hankkiutua siitä eroon.
Mies suratti koivut kumoot moottorisahalla. Rungot meni polttopuiksi ja lehvistä tehtiin saunavihtoja.

Jaa niin ne bonzait? No tällaisia meillä nyt on sitten parikin rypästä tuon tenniskentän laidalla edelleen. Hellästi moottorisahalla leikeltiin "muotoon" eli latvat mataliksi ja vähän enimpiä pitkiä sivuja siistimmiksi.
Koitetaan pitää pieninä, vaikkei se latvan pituus tietenkään vaikuta niihin juuriin, jotka kentän pinnan saattavat rikkoa. Mutta sitä mietitään sitten joskus myöhemmin. Nyt nautitaan "dennis-kahvit" bonzaikoivujen katveessa.

Värillä ei ole väliä, kunhan se on vaaleanpunaista

Olen ajatellut että voin vapaasti roiskia kasveja sinne tänne ja kokeilla vähän sitä sun tätä, mutta kokonaisuus pysyisi jotenkin hallussa jos värimaailma kuitenkin olisi rajattu. Niinpä olen valinnut pihaan tulevien kukkien ja kasvien väreiksi vaaleanpunaisen, valkoisen ja vihreän eri sävyt. Ja violettihan on toki vaaleanpunaisen sävy, eikä tämäkään ole ihan ainoa poikkeus. Mutta siis noin niin kuin periaatteellisena nyrkkisääntönä koitan toteuttaa.

Eikä se ole niin tarkkaa tai nokonuukaa. Sehän tässä  juuri oli ajatuksena, että rennolla otteella ja ilman stressiä laitellaan tätä pihaa. Paitsi että nyt kyllä on, heti tuli tälle keväälle kauhea moka ja itkun aihe ja harmitus:

Syksyllä istuttamani sipulikukkapenkin tulppaanien piti olla hennon vaaleanpunaisia, mutta nämähän ovat korallinpunaisia, suorastaan oranssin sävyisiä.

Kun nämä tulppaanit vastoin odotuksiani selvisivät pakkastalvesta ja salakavalasti väijyvistä myyristä ja nousivat terhakkaina pintaan keväällä, röyhistelin rintaani tyytyväisenä. Sitten kun tulppaanien nuput alkoivat hiukan raottua ja väri pilkisteli sieltä täältä, kiertelin ja kaartelin penkin ympäri uskotellen itselleni että väri "vain näyttää" nyt siltä, ja sitten kun kukat puhkeavat väri olisi taatusti se oikea, kaunis vaalenpunainen.
Ja kun kukat olivat sitten erään työpäiväni aikana räjähtäneet auki, olin purskahtaa itkuun ne illalla ikkunasta nähdessäni. Yhyy, nehän on oransseja! Teki mieli repiä kukkia nyrkkeihin, ajaa suorinta reittiä 30 kilometriä puutarhakauppaan ja tivata joltain myyjärukalta itkupotkuraivarin partaalla mitä tämä oikein tarkoittaa. En tietenkään tehnyt niin, vaan pyysin kommentteja väristä mieheltä ja naapurin rouvalta. -Juu, ihania ovat, tosi kauniin oransseja. Kiitos, tätä juuri en halunnut kuulla. Ärf!

En mitään muuta niin inhoa kukkien väreissä kuin oranssia. Tai no en ehkä ihan inhoa, mutta en kuitenkaan pidä. Minulla on ihan lämmin suhtautuminen esimerkiksi oransseihin krassin kukkiin, tai jopa oransseihin gerberoihin. Mutta tulppaanit, ei. Ruusut, liljat tai muut leikkokukat, eieiei oranssina. Aivan puistattaa, uh. Ehkä eniten epäpitämäni oranssi kukka on perinteisten kesäkukkapenkkien vakiokasvi, samettikukka. Se ja hopealehti ovat ehdottomasti inhokkikukkieni ykköset. En osaa selittää miksi, mutta oranssi samettikukka personoituu mielessäni ilkeäksi. Keltainen sisarlajikkeensa ei puolestaan nostata mitään traumaattisia mielleyhtymiä, vaan on ihan nätti ja jees, mitä nyt muistuttaa ilkeän sisarensa olemassaolosta ja jää siksi ostamatta minun kukkapenkkiini.

No, siinä se oranssi tulppaanipenkki nyt edelleen on, keittiöni ikkunan alla, päivittäin silmissäni ja harmittamassa. Joka kertaa kun näen ne, koitan pää kallellaan arvioida, onko ne sittenkään ihan niiiiiiin pahasti oransseja kuin muistelin.... ja on ne. Olkoot sitten. Ainakin tämän kesän. Voi olla, että syksyllä tongin sipulit ylös, keksin niille jonkun toisen paikan tai annan jollekin joka osaa väriä arvostaa, ja istutan tilalle kauniita, hennon vaaleanpunaisia tulppaaneita. Ehkä sekaan jopa muutamia sähäkän pinkkejäkin,  jos oikein villiksi heittäydyn!

Äiti kylvää ja kasvattaa

Äitienpäivänä istutin papujen ja kurpitsan siemenet, tomaatin taimet (eiei, en kasvattanut itse vaan tilasin Viherpeukalosta) ja muutaman pelargonian vihreine kavereineen ruukkuihin. Nämä oli neljä uutta ostopelargoniaa. Viime kesäiset, talvehtineet pelargoniat ovat vielä sisällä odottamassa karastamista hissun kissun ulkoilmaan.

Täytyykin kehaista, kolmestatoista pelargoniasta viisi selvisi talven yli. Se on minun hoidossani hyvin, sillä todellakin hylkäsin kasvit oman onnensa nojaan. En tainnut kastella kuin kerran koko talven aikana. Huhti-toukokuussa vaihdoin uusiin multiin ja nostin ikkunan eteen, siinäpä koko service jota raukat saivat.

Muistin jopa liottaa yön yli leikko-, salko- ja härkäpapujen sekä perusvihreän kesäkurpitsan siemenet (hyvä minä!). Kaikki siemenet piti kylvää väliaikaisratkaisuna parvekelaatikkoihin, sillä kasvimaalla nököttävät neljä kasvulavaa olivat törkeässä kunnossa.

Kolme tomaatin taimea istutin amppeliin. Tomaatit ovat ihan uutta minulle, en ole ennen uskaltautunut niihin tarttua kun vaatisivat kasvihuonetta ja lannoitusta ja koulimista ja varkaiden vähentämista ja mitä kaikkea, huh tulee ihan hiki kun ajatteleekin. No mutta nyt tilasin rehvakkaasti amppelitomskujen taimia, kun kerran esitteessä luvattiin että aurinkoisella paikalla menestyvät amppelissa hyvin eikä tarvitse niistä varkaistakaan huolehtia. Ok, katsotaan miten käy.
Takaterassimme on aurinkoinen vain aamupäivällä, joten meinasi tulla tenkkapoo minne ripustan sen amppelin. Onneksi muistin, että etuoven pielessähän on amppelinkannatin, sinne siis. Ei ehkä ihan perinteisin ovenpielikasvi se tomaatti, mutta onkos sillä niin väliä. Saapahan tomskut aurinkoa aamusta iltaan, etupihamme on suorastaan paahteinen. Pitää vaan muistaa kastella ahkerasti.

Istutushommat meinasivat tyssätä alkuunsa, kun sopiva multa loppui kesken ja piti hieman säveltää. Minulla oli (sisä)kukkamultaa ja mustaa puutarhamultaa pusseissa, joten sekoittelin niistä coctailin kesäkukkamullan puutteessa. Puutarhamulta kun on liian vahvaa, ja viherkasvimulta oli aika kuivaa, joten päättelin että miksaamalla voisin saada tarpeeksi kuohkean mutta ei liian vahvan mullan. Saapa nähdä, osuinko oikeaan.

Osa pelargonioista jäi suosiolla odottamaan kunnon multaa ja kavereita. Ei nimittäin onnistunut muratin talvehtiminen ja sekös harmittaa. Tilasin viime keväänä Viherpeukalolta kolme isoa ja kallistakin irlanninmurattia, jotka kuivuivat täysin talven aikan. Pöh. Ostetaan sitten taas uusia muratteja, minkäs sille voi.

Tästä se taas lähtee

Koko keväänä en juuri käynyt takapihalla, ei muka ollut aikaa. Oli kylmää ja kiirettä ja mitä kaikkea. Hieman taas, itselleni varsin ominaisesti myöhästyin keväthommista, mutta ei kai kaikkea ole vielä menetetty.

Toukokuun alussa kävin vihdoin tutkimassa tilukset ja kasvien tilanteet. Viskoin puutarhakalkkia (joo, vähän myöhässä mutta ei kai se niin tarkkaa voi olla?) kasvien juurille ja oikeastaan koko nurmikolle, joka pukkaa paikoitellen sammalta kiitettävästi. Sen tiedän jo, että sammal indikoi liian hapanta maata, joka tarvitsee kalkitusta.

Kurkin kasvien alkuja ja silmuja, kyllä siellä oli ainakin pioneissa, perennapenkeissä, marjapuskissa ja kärhöissä kovasti silmuja puskemassa. Syksyllä istuttamani sipulikukkien penkki puski vartta reippaasti ja sen vieressä oleva puska näytti myös kotiutueen hyvin. Sain viime kesänä ystävältä puskan jotain vaaleanpunaista perennaa, ei voi muistaa mitä. Voisikohan olla pikku(särkynyttä)sydäntä?

Kuvassa kolme Sarah Bernard-pionia, jotka istutettu viime kesänä. Oikean puoleisin vaikutti kuolleelta, ainkaan siinä ei vielä näkynyt versoja kuten kahdessa muussa. Toivotaan kuienkin että sekin sieltä jaksaisi lähtä vielä kasvamaan. (Keskellä möykky rikkaruohoja, hmmm, sorry)
Ja kyllä, näinkin hienosti ne on istutettu, nurmikkoon kaivettu kuopat taimille ja that's it. Ei kunnon penkkiä saati rajauksia. Katsotaan, jos ehdin ja jaksan sellaiset vielä joskus näille (ja muille) järkätä.

Kasvulaatikot oli kyllä surullinen näky: rikkaruohoja, soraa ja hiekkaa pinnat täynnä. Viime vuonna niihin ostamani multa oli tosi huonoa, ei lähellekään pussimullan tasoista kuohkeaa ja mustaa multaa. Olen kai vähän kermapylly kun ajattelen että sellaista puutarhamullan kuuluisi olla. Vai olenko?
Harmitti ihan hirveästi, kun mies toi peräkärryllisen sitä kuivaa kökköä kotiin. No nytpä tiedämme ainakin mistä ei kannata ostaa "hyvää puutarhamultaa". Yritin parannella sitä kompostista tyhjennetyllä matskulla, mutta kyllä sekin oli mielestäni liian kuivaa, sillä sieltä erottui selvästi vielä puutarhajätettä kuten oksan paloja ja käpyjä ja kesäkukkien juuria.

Kitkin helatorstainan kasvulaatikoiden pinnan rikkaruohoista ja hälytin miehen apuun. Hän lapioi laatikosta puolet pois ja lisäsimme lopun sekaan 150 litraa ostomultaa säkeistä, jotka sattui kotoa löytymään viime kesän jäljiltä.

Muokkasin multaan kaksi kohopenkkiä ja istutin niihin mansikan taimia.Ihka ensimmäisen mansikkamaani ikinä! Olen joskus aikoinaan auttanut tätiäni mansikkamaan muokkauksessa ja sillä asiantuntijuudella mentiin. Katoin kohopenkit mustalla jätesäkillä, tein siihen reijät taimille ja asettelin laudat painoiksi reunoille ja keskelle. Huh, Viherpeukalon taimien mukana lähettämässä istutusoppaassa peloteltiin oikean istutussyvyyden tärkeydellä, mutta en antanut sen säikyttää itseäni vaan tökin taimet silmämääräisesti "sopivaan" syvyyteen. Nyt toivotaan parasta ja mielellään myös makeita mansikoita pitkin kesää.

Kaikkia neljää laatikkoa ei vielä pystytty uudistamaan vaan kolme jäi odottamaan kunnon multaa. Niihin istutellaan sitten myöhemmin ainakin papuja, kesäkurpitsaa ja salaatteja.
Yksi laatikoista aiheuttaa hieman päänvaivaa. Siinä on monivuotisia kasveja (ruohosipuli ja joku yritti, öh, muistaakseni rosmariini, sekä maa-artisokkaa (hmmm, muistelisin ainankin että ne oli juuri tässä laatikossa, mutta varmaksi en uskalla vannoa). Lisäksi samaan laatikkoon tuli tökättyä syksyllä talvivalkosipulia, jota sain naapurin isännältä. Hienosti näyttää valkosipulit lähteneen kasvuun, jes!

Mutta siis, tähän tuskin tullaan vaihtamaan multia. Lohdullistahan se on, että näyttävät viihtyvän ja kasvavan myös tuossa moskassa.

Ulos komerosta

Tässä olen, Rullakatariina, puutarhatumpelo, huonekasvien sarjamurhaaja, viherpeukaloamputoitu. Ison pihan emäntä, joka haaveilee joskus vielä loihtineensa tästä kurjasta pihasta vehreän puutarhan, jossa silmä ja sielu lepäävät monipuolista kasviloistoa katsellessa ja salaisia sopukoita tutkiessa.
Välillä tuntuu hieman mahtipontiselta kutsua pihaamme puutarhaksi, se kun on iso aukea jonka laidoilta löytyy jotain kasvillisuutta ja keskelta voikukkaryteikköä.Yritän sinnikkäästi pitää kuitenkin unelmistani kiinni ja kasveistani huolta jotta jonain kauniina päivänä voisin liioittelematta kutsua tätä unelmieni puutarhaksi.

Ei tämä pih- siis puutarha uusi ole, vaikka blogi onkin. Muutimme tänne kuutisen vuotta sitten ja joskus harmittaa kuinka puutarhahommat ovat edelleen kesken, retuperällä ja ihanasti rempallaan, tai ainakin vähän vinksin vonksin.
Tämän blogin ajatuksena on toimia päiväkirjana itselleni ja ehkäpä lohdutuksena muille, jotka eivät ole armoitettuja viherpeukaloita. Minun on kiva huomata, että että edes jotain edistystä on tapahtunut. Lisäksi on hyvä muistaa ettei kaiken tarvitse aina olla pihan kunnostamisessa ja puutarhan hoidossa (tai muussa elämässä!) kovin vakavaa saati täydellistä. Yrityksen ja erehdyksen kautta mennään, joskus laiskotellaan, joskus rynnätään suinpäin into piukassa kohti katastrofeja tai voitokkaita onnistumisen tunteita.
Jos saamme virvoitettua yhteistyöhaluttomaksi simahtaneen vanhan läppärini, voin esitellä pihan edistymistä aivan sieltä alusta asti. Pidetään peukkuja, sillä olisi siellä kovalevyllä muutama tuhat muutakin kuvaa joita kaipailen kovasti. Ehkä opin nyt siirtämään kuvia ja tärkeitä tiedostoja varmuuskopiohin...

Viiru ja Pesonen ovat puutarhaidoleitani, toki monen muun taiturin ohessa. Lastenkirjan hillittömän hauskassa menossa on hellyttävän suloisia suvantohetkiä jolloin nautitaan päiväkahvit pihalla syreenien katveessa. Ihanan idyllistä. Minäkin haluan!

Kuva: Sven Nordqvistin kirjasta Viirun syntymäpäivä (syreenimajassa nautitaan kaffetta myös ainakin kirjassa Viiru ja Pesonen ja Kososen kukko)