Välillä tuntuu hieman mahtipontiselta kutsua pihaamme puutarhaksi, se kun on iso aukea jonka laidoilta löytyy jotain kasvillisuutta ja keskelta voikukkaryteikköä.Yritän sinnikkäästi pitää kuitenkin unelmistani kiinni ja kasveistani huolta jotta jonain kauniina päivänä voisin liioittelematta kutsua tätä unelmieni puutarhaksi.
Ei tämä pih- siis puutarha uusi ole, vaikka blogi onkin. Muutimme tänne kuutisen vuotta sitten ja joskus harmittaa kuinka puutarhahommat ovat edelleen kesken, retuperällä ja ihanasti rempallaan, tai ainakin vähän vinksin vonksin.
Tämän blogin ajatuksena on toimia päiväkirjana itselleni ja ehkäpä lohdutuksena muille, jotka eivät ole armoitettuja viherpeukaloita. Minun on kiva huomata, että että edes jotain edistystä on tapahtunut. Lisäksi on hyvä muistaa ettei kaiken tarvitse aina olla pihan kunnostamisessa ja puutarhan hoidossa (tai muussa elämässä!) kovin vakavaa saati täydellistä. Yrityksen ja erehdyksen kautta mennään, joskus laiskotellaan, joskus rynnätään suinpäin into piukassa kohti katastrofeja tai voitokkaita onnistumisen tunteita.
Jos saamme virvoitettua yhteistyöhaluttomaksi simahtaneen vanhan läppärini, voin esitellä pihan edistymistä aivan sieltä alusta asti. Pidetään peukkuja, sillä olisi siellä kovalevyllä muutama tuhat muutakin kuvaa joita kaipailen kovasti. Ehkä opin nyt siirtämään kuvia ja tärkeitä tiedostoja varmuuskopiohin...
Viiru ja Pesonen ovat puutarhaidoleitani, toki monen muun taiturin ohessa. Lastenkirjan hillittömän hauskassa menossa on hellyttävän suloisia suvantohetkiä jolloin nautitaan päiväkahvit pihalla syreenien katveessa. Ihanan idyllistä. Minäkin haluan!
Kuva: Sven Nordqvistin kirjasta Viirun syntymäpäivä (syreenimajassa nautitaan kaffetta myös ainakin kirjassa Viiru ja Pesonen ja Kososen kukko)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti