Liian tyylikkään kukan kesytys

Häää, olen hullu pionimummo!
Ainakin aivan hulluna pioneihin. Toinen pionipostaus heti ensimmäisen perään, eikä tunnu missään.

Olen vuosikausia rakastanut pioneita kaukaa, ujosti, melkein salaa. Ihaillut, haaveillut, huokaillut. Keksinyt loistavia syitä miksi en itse voi niitä kasvattaa:
- ei ne viihtyisi meidän pihassa
- en minä osaisi niitä hoitaa
- ei niitä kannata istuttaa, kun niissä kestää monta vuotta ennen kuin ne kasvaa saati kukkii
- ne on liian tyylikkäitä kukkia minulle (Juu, näin on alitajuntani minulle sanonut, älkää kysykö miksi).

Vuosi sitten keväällä kuulin jonkun naksahtavan päässäni ja päätin heittäytyä villiksi. Tilasin Viherpeukalon katalogista vähän sitä sun tätä, myös pionin juurakoita. Kuka minua estäisi, kyselin vapaudenhuumassani itseltäni ja hymyilin voitonriemuisesti.

Kun kasvilaatikot saapuivat, oli pilvinen alkukesän päivä. Sade roikkui paksuissa pilvissä ihan kohta tuloillaan. Loistava istutussää, tuumin minä.

Marssin hykerrellen ennalta huolella valitulle paikalle, jonne mieheni oli kaivanut kolme istutuskuoppaa sopivin välimatkoin. Kuoppien vieressä odotti isot säkit multaa ja istutuslapioni.
Avasin laatikon ja riivin juurakkopussin malttamattomasti auki. Pyörittelin inkiväärin näköisiä juurakoita hyppysissäni, enkä millään keksinyt mistä niistä pitäisi erottaa miten päin ne pitäisi maahan laittaa. Missä on juuri, missä juurenniska? Olinhan teoriaopinnoissani kerta kerran jälkeen lukenut, että kaiken a ja o on nimenomaan juurenniskan syvyys maanpinnasta. Jos se menee väärin, on peli menetetty ainakin kukkien osalta.
Taisi tulla pari vähemmän valittua sanaa, melkein tuli itkukin. Taivaaltakin alkoi vihmoa vettä ihan kuin kurjuuden maksimoimiseksi.

Takaisin sisälle ja kiivasta puutarhakirjojen pläräämistä  multaisin sormin. Missään ei tietenkään tarjottu kuvaa juurimukuloista punaisten nuolikaavioiden kanssa "Tämä puoli ylöspäin!"-tekstillä. Oli pakko avautua ahdingosta Facebookissakin.
Sitten sain älynväläyksen: Minullahan on tuossa parin talon päässä ilmielävä viherpeukalo! Eipä siinä muuta kuin mukulat taskuun, lippis syvemmälle päähän ja juosta jolkottelin pienessä tihkusateessa naapurin juttusille.

Hän sitten rauhoitteli vauhkoontuneen ensikertalaisen, näytti kädestä pitäen miten päin ne mukulat sinne maahan pitää laittaa ja valoi uskoa lupaamalla, ettei se oikeasti niin vaikeaa ole. Huoh. Noniin. Hengitetäänpäs. Ei muuta kuin kotipihaan ja uusi yritys. Ja sinne ne sitten meni, ja mitä ilmeisimmin ihan oikein päin ja sopivaan syvyyteenkin, kun tänä vuonna saatiin yhdestä puskasta kukintoa jo.

Satu, pihani ensimmäinen kukka on itseoikeutetusti omistettu sulle! En tosin leikkaa ja tuo sitä maljakkoosi, sulla kun on niitä omiakin siellä upeana, naisenkorkeudella kasvavana ryöppynä.
Annan ainokaiseni kukkia rauhassa ja käyn monta kertaa päivässä ihailemassa sitä paikan päällä, pienen rimpulan pensaan luona, ja ostan leikkokkani vielä tänäkin vuonna kaupasta.

Tai turvaudun hämärähommiin...

"Konstaapeli, olen pahoillani! En voinut hillitä itseäni! Anteeksi! Saanhan ottaa tämän kauniin, puistosta varastamani pionin mukaan selliini?" Jänskätti niin, että piti miettiä repliikki valmiiksi kiinnijäämisen varalle, kun viime kesänä kävin poimimassa tuon kuvan kukan Munkkivuoren ostarin vastapäisestä puistosta.