Hitaasti mutta hissunkissun

Radiohiljaisuuden aikana tuntui, etten taaskaan ole saanut aikaiseksi mitään, mutta nyt kun kiertelin pihalla niin huomasin aika montakin raportoitavaa muutosta. Eli pienesti ja hissunkissun, kyllä täällä jotain aikaan saadaan.

Mutta ensin pieni varoitus: blogin(kin) kannalta harmillisesti kamerani varastettiin, joten jatkossa valitettavasti luvassa vain kännykuvia. Mur ja räyh ja voih.

Omenapuun ympäriltä on tulppaanit lakastuneet, mutta hienot ukonlaukat kukkivat. 

Viherpihan tilaukseni saapui postiin jo vaikka kuinka kauan sitten. Sain siitä tekstiviesti-ilmoituksen - ja unohdin sen totaalisesti! Viikon päästä sain toisen ilmoituksen, ja kauhukseni tajusin tilaukseni lojuneen hellejakson jossain varastossa pahvilaatikossa. Kasvirukat! No, sain paketin vihdoin noudettua ja pääsin yllättämään itseni:  Hups, en muistanutkaan tilanneeni näin paljoa...

Laatikosta löytyi mm kirsikkapuun taimi, Latvian matala. Kyllä se pieni hentoinen vitsa pitäisi kuvasta löytyä, jos oikein tarkasti tihrustaa. Taimi näyttäisi selvinneen karusta matkastaan ja asettuneen tyytyväisesti aloilleen, sillä se puskee iloisesti lehtiä. Perinteinen tiilireunus istutusalueen ympärille puuttuu vielä.

Nyt "hedelmätarhasta" (heh) löytyy siis useaa lajia yheen liitetty perheomenapuu, päärynä- ja kirsikkapuut sekä pieni kriikunapensas.

Jättivadelmat kokivat karumman kohtalon, niitä ei taida pelastaa enää mikään. Nooh, ostamma uusia. Muista tilauksen tuotteista raporttia myöhemmin.

Olisikos ollut juuri edellisen postauksen laiska sunnuntaibrunssin aikaa kun lueskelin pihalla, niin ihana naapurini tuli huikkaamaan aidan takaa "Haluaisitko jalohortensioita?" Siis mitä mitä, juu ilman muuta haluan! Siitä sitten jolkottelin pistolapio kottikärryyn pakattuna naapurin puutarhaan, jossa vimpanpäälle palveluna isäntä kaivoi kaksi valtavaa hortensiapensasta maasta sillä aikaa kun me naiset ihailimme puutarhaa. Kysyin tietenkin miksi hän luopuu näin ihanista pensaista, ja selitys oli yksinkertainen: hän haluaa puutarhastaan perinnepihan, johon tämä laji ei siis enää istu.
Tämä on minusta niin ihanaa, ikään kuin seuraavalle asteelle siirtynyttä puutarhurointia: sitten kun piha on ikään kuin valmis (no eihän puutarha koskaan valmis ole, mutta tietättehän, "valmis" siten että kaikkea kivaa on jo ja silmä lepää laji- ja väriloistossa), silloin voidaan ryhtyä hienosäätämään, poistamaan jotain ja viilaamaan johonkin toiseen suuntaan. Oi jospa minäkin joskus pääsisin siihen...

Hortensiaparat joutuvat odottamaan uutta paikkaansa viikon, sillä suorittava lihaksistoni oli lapsen kanssa turnausmatkalla. Onneksi helteet hellittivät ja taivaalta tuli vettä, joten isojen juuripaakkujensa kanssa ne eivät olleet moksiskaan odottelusta. Nyt ne ovat kotiutuneet tuohon terassin eteen, johon olinkin kaavaillut jotain isoa kukkivaa pensasta. Olen tosi iloinen näistä, ihanaa että on naapurissa noin taitavia "korkeamman tason puutarhureita". Kiitos Satu!

Tässähän on se hauska juttu, että hortensia kukkii happamassa mullassa sinisenä, emäksisessä vaaleanpunaisena. Minulla ei ole aavistustakaan, millainen ph-arvo meidän pihan mullissa on, joten tänä vuonna en kalkitse näitä ollenkaan. Annetaan kasvaa ja katsotaan, mitä sieltä tulee. Valkoinen ja vaaleanpunainenhan ne minun toivevärini ovat, mutta nyt minusta on hauska katsoa mitä ylläriä sieltä tulee luomuna.

Tästähän uhkaa tulla kilometripostaus, lopetetaan tältä kertaa tähän ja jatketaan huomenna.