Puutarhurin malja

Ihana helteinen perjantai. Kiireisen työpäivän, työviikon, ööö siis hirveätä vauhtia vilistäneen parin viikon jälkeen ajelin kotiin auringosta nauttien. Raivasin keittiötä ja jutskailin lapsosen kanssa. Pahimman helteen hellittäessä päivän kääntyessä iltaan tassuttelin avojaloin (No niinpä! Harvinaista riskinottoa meidän pihassa, joka vuosi sieltä vieläkin routii ylös lasia ja rautaroinaa) pihalle viileä valkkarilasi kädessä. Hetken istuskelin pihan perällä penkki-pöytä yhdistelmällä, joka on saanut polttotuomion jo pari-kolme vuotta sitten, mutta edelleen näyttäisi sieltä löytyvän. Katselin ympärilleni, nautiskelin ja suunnittelin laiskasti mitä kivaa voisi pihaan hankkia.

Sitten huomasin istuvani maassa, halusin olla lähempänä _maata_ ja hipeltää ruohoa. Kohta huomasinkin etsiväni katseella "Missäs ne mun pionit on, voisin vaikka kitkeä rikkaruohot niiden penkeistä".

Kyllähän mä tiedän missä ne on, mutta sinne kävellessä olin kävellä ohi, piiloutuivat niin hyvin pohkeeseen yltävien voikukkien ja ruohon sekaan. Hmmmm, olisikohan aika leikata ruoho?

No mutta, löysin siis pionipenkin  pionit, jotka on istutettu metodilla "reikä maahan ja multaa perään", ja siellä näytti olevan ihan hyvä pössis menossa kaikista kutsumattomsita kavereista huolimatta. Kaikki neljä kasvavat jo nyt tuuheampina kuin viime vuonna tähän aikaan. Ja olin ihan näkevinäni myös pieniä nuppuja - vai nupun alkuja? - ainakin toiveita nupuista? Jipiii!

Istuin siis maassa ja nyhdin rikkaruohot pionien ympäriltä niin että multa pöllysi. Siinä taisi valkoviinikin lämmetä, ja kun urakan jälkeen nappasin lasin, sehän oli saanut aikamoisen annoksen multaa ja mitä lie muuta möhnää työn touhussa sisäänsä. En antanut haitata, poistin ne mitä parilla sormen roiskaisulla pystyi ja nautin puutarhurin maljan tyytyväisenä. Suljin silmät, siemailin viiniäni ja hymyilin.

Puutarhan ei todellakaan tarvitse olla täydellinen, harmoninen ja vimpanpäälle että se antaisi hoitajalleen täydellisen onnellisia hetkiä.