Jos ei halua niin ei oo pakko

Aina sitä kyselee itseltään, onko pakko jos ei halua. Yleensä aikuisten arkielämässähän se on vähän niin kuin pikkupakko tehdä ja puksuttaa eteenpäin, vaikkei aina niin haluaisikaan.

Onneksi puutarhanhoito ja bloggaaminen ei kuulu näihin pakkoihin. Viime vuonna ei napannut, ei pihahommat eikä bloggaaminen. Kaksi vaivaista merkintää ja sen jälkeen radiohiljaisuus. En muista, teinkö mitään pihallakaan. Asia selvinnee viime kesän kuvia selatessa, palaan asiaan.

Mutta kuulkaas: nyt nappaa! Tänä vuonna tekee taas mieli työntää sormet multaan ja päässä surisee suunnitelmia! Jee! Täältä tullaan, Puuhapiha! Ja uusi huutomerkkien ennätys!

Aloitin puutarhailun viikko-pari sitten luonnollisesti Pinterestistä. Pinnailin kuvia haaveitteni puutarhasta: rehevistä istutuksista ja varjoisista lepopaikoista. Printtasin muutaman ideakuvan miehelle näytettäväksi. Kyllähän hän taas hieman naureskeli mun "ihan nopeille pikkuprojekteille", muttei onneksi tyrmännyt mitään täysin. Meillä on aikaa, mulla on visio ja mieheni on handy man, joten odottakaapa vain...

Sen jälkeen avasin takaoven ja otin kirjaimellisesti ensimmäiset askeleet puutarhaan. Kävin nimittäin takapihalla viimeksi uuden vuoden aattona ampumassa lasten kanssa raketteja. Sen jälkeen en ole juuri nokkaani sille puolelle tonttia pistänyt koko keväänä.

Nyt käveleskelin ympäri pihaa muistelemassa mitä sieltä löytyykään. Moikkasin marjapensaita, kasvulaatikoita ja hedelmäpuita. Kurkkasin varjoisaan "metsäpuutarhaan" pihan viimeisessä peränurkassa mäntyjen katveessa. Kiertelin lasten leikkitelineet ja hieman murheellisessa kunnossa olevan pyykkitelineen. Note to my self: sille pitää tehdä jotain!

Löysin lyhyen etsiskelyn jälkeen haravan ja riipaisin kokeeksi pari neliömetriä viime vuotista heinää, lehtiä ja sammalta kasaan. Sammaleen määrä hieman masensi, mutta ei nyt anneta pikkuasioiden sammuttaa uutta intoa.

Poistin hedelmäpuiden ympäriltä verkot ja totesin, että hyvässä kunnossa olivat. Pikkuinen kirsikkapuuni näytti selvinneen, vaikka vähän vinossa olikin. Epäilen, että naapurin koiruus on törmännyt siihen pihalla juoksennellessan. Eihän tuollaista pientä varpua meinaa huomata, varsinkaan sellainen lihaskuula täydessä vauhdissa ja tohinassa.

Kyllä vain, minullahan on tuolla ihan ihana piha, jota voin taas ryhtyä muuttamaan pieni pala kerrallaan puutarhaksi. Uusi kevät ja uusi into, ihanaa!